Novelli · Pari
Johanna ja Janne ovat olleet naimisissa viisitoista vuotta ja osaavat toistensa tavat ulkoa. Viikonloppuna järven rannalla, ilman lapsia ja aikatauluja, käy ilmi, että he ovat unohtaneet, että opittavaa oli enemmänkin.
Ensimmäinen asia, jonka he perille päästyään tekivät, oli seistä pihalla aivan hiljaa ja kuunnella.
Ei piippaavaa pesukonetta. Ei ketään, joka huutaisi yläkerrasta, että joku muu on vienyt laturin. Ei oikeastaan mitään ääntä lainkaan, paitsi tuuli männyissä ja kuikka, joka huusi jossain ulapalla, pitkä, yksinäinen ääni, joka sai Johannan värähtämään, vaikka iltapäivä oli lämmin.
”Ollaanko ihan varmoja, ettei autoon jäänyt yhtään lasta?” Janne sanoi.
”Tarkistettiin kahdesti.”
”Minä tarkistan vielä kerran.”
Hän ei tarkistanut. Hän laski kassit portaille ja kietoi käsivartensa Johannan harteille, ja he seisoivat niin hetken ja katselivat mökkiä. Se oli pieni ja punaiseksi maalattu, valkoiset nurkkalaudat ja kuisti, joka kallistui vähän vasemmalle, ja sen takana järvi kimalteli puunrunkojen välissä. Ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen he lähtivät jonnekin kahdestaan. Lapset olivat Jannen siskolla sunnuntai-iltaan asti, ja sisko oli heiluttanut heidät matkaan ilmeellä, joka kertoi, että hän tiesi tarkalleen mitä he tarvitsivat eikä aikonut sanoa sitä ääneen.
Sisällä tuoksui pihka ja vanha aurinko ja aavistus puunsavua takasta. Räsymattoja lattialla, sänky, joka narisi jo kun sitä katsoi, keittiö, jossa oli kukallisia kuppeja, jotka jonkun mummo oli joskus huolella valinnut. Johanna kiersi ja kosketteli tavaroita, verhoja, ikkunalautaa, vanhaa almanakkaa seinällä. Janne avasi kaikki kaapit ja raportoi löydöistään kuin olisi ollut tutkimusretkellä.
”Korkkiruuvi. Kolmenlaisia kahvinsuodattimia, eikä mikään niistä sovi keittimeen. Vanha lautapeli, josta puuttuvat kaikki keltaiset nappulat.”
”Joku on voittanut niin rajusti, että vei nappulat mukanaan kotiin”, Johanna sanoi.
He tekivät pastaa ja söivät sen kuistilla, kun aurinko laski vastarannan taakse ja järvi muuttui ensin kullaksi, sitten harmaaksi, sitten melkein mustaksi. He puhuivat lapsista puoli tuntia pelkästä tottumuksesta, huomasivat sen sitten itse ja nauroivat. Sitten he istuutuivat sohvalle katsomaan elokuvaa Johannan koneelta, Jannen käsi Johannan polvella, Johannan jalat Jannen sylissä.
Johanna heräsi yhden aikaan säpsähtäen. Kone oli mennyt lepotilaan. Janne nukkui pää taaksepäin kallistuneena ja suu auki, ja Johannan toinen jalka oli puutunut niin perusteellisesti, ettei hän tuntenut sitä.
”Janne.”
”Mm.”
”Me nukahdettiin puoli kymmeneltä.”
Janne avasi toisen silmänsä. ”Me ollaan niin vanhoja.”
”Me ollaan niin väsyneitä”, Johanna korjasi. ”Siinä on ero.”
He menivät nukkumaan narisevaan sänkyyn, ja Janne makasi Johannan takana käsi hänen vyötäröllään, ja Johanna tunsi hänen hengityksensä niskassaan ja ajatteli, että tämäkin oli eräänlaista onnea, vaikka se ei ollut sitä, jota varten hän oli pakannut.
Sillä hän oli pakannut jotain varten. Hänen laukkunsa pohjalla, villapaidan ja kirjan alla, jota hän ei ikinä ehtisi lukea, oli pitkulainen pahvilaatikko, josta hän ei ollut vielä kertonut.
Aamulla he menivät uimaan. Se oli Jannen idea, ja hän katui sitä samalla hetkellä kun hyppäsi laiturilta ja nousi pintaan äänellä, joka sai kaksi sorsaa lehahtamaan paniikissa ilmaan kauempana kaislikossa. Johanna laskeutui tikkaita pitkin, hitaasti, ilme, jonka hän toivoi ilmaisevan arvokkuutta, ja sitten hän sukelsi ja vesi sulkeutui hänen päälleen, niin kylmänä ja kirkkaana, että tuntui kuin olisi syntynyt uudelleen.
Jälkeenpäin he istuivat portailla kumpikin omassa huovassaan kahvia kukallisissa kupeissa. Johannan hiuksista tippui vettä olkapäille. Jannen sääret olivat yhä punaiset kylmästä. Aurinko oli noussut puiden yläpuolelle ja lämmitti lautoja heidän allaan.
”Minulla on yksi juttu”, Johanna sanoi.
Janne odotti. Se oli yksi niistä asioista, joita Johanna hänessä rakasti ja jotka hän joskus unohti rakastavansa: että hän odotti.
”Tiina antoi minulle lahjan, kun täytin neljäkymmentäviisi. Tiedäthän, illallisella.”
”Se Tiina, joka antoi meille häälahjaksi fondue-setin?”
”Sama Tiina.”
”Me ei olla koskaan käytetty sitä.”
”Ei. Eikä minulla ole ollut tätäkään käytössä.” Johanna otti kulauksen kahvia. ”Se on ollut lipaston laatikossa neljä kuukautta. Otin sen tänne mukaan. En oikein tiedä miksi. Tai tiedän, miksi. En vain tiedä, miten sen sanoo viidentoista vuoden jälkeen ilman että kuulostaa siltä, että jokin on vialla.”
Janne katsoi häntä. Sitten hän hymyili sitä vinoa hymyään, johon Johanna oli kerran rakastunut konserttijonossa, kun he olivat molemmat kolmekymppisiä ja heillä oli liian ohuet takit.
”Mikään ei ole vialla”, hän sanoi. ”Mutta nyt haluan kyllä todella tietää, mitä Tiina on sinulle antanut.”
Johanna haki laatikon. Sisällä oli We-Vibe Wand 2, liila, pitkä ja pehmeä, kokonaan silikonia, pyöreä pää ja kaula, joka joustaa, kun sitä taivuttaa. Janne nosti sen valoa vasten ja käänteli sitä kuin käänteli lautaa ennen kuin päätti, kelpaako se käyttöön.
”Se on melkein yhtä pitkä kuin minun kyynärvarteni.”
”Kaksikymmentäseitsemän senttiä. Luin ohjeet.”
”Tietysti luit.” Janne painoi nappia. Mitään ei tapahtunut. Hän painoi uudestaan. ”Onko se ladattu?”
”Latasin sen kotona. Magneettijohdolla, jonka piilotin toilettilaukun kanssa samaan laukkuun, ettet kysyisi, miksi minulla on vielä yksi johto.”
Janne painoi kolmannen kerran ja näytti loukkaantuneelta. Hän oli puuseppä, eikä hän ollut viidentoista vuoden aikana kohdannut konetta, jota ei olisi saanut käyntiin. Hän otti pikaoppaan laatikosta, luki ja alkoi nauraa niin, että huopa valui hänen päältään.
”Siinä on matkalukko.”
”Mitä?”
”Matkalukko. Ettei se käynnisty laukussa. Plussaa ja miinusta pidetään pohjassa kaksi sekuntia.” Hän teki niin. Sauva heräsi hänen kädessään pehmeään, syvään surinaan. ”Se on vastuullisempi kuin me. Se on muistanut, että se on lähdössä matkalle.”
Johanna nauroi niin, että kahvia meni nenään, ja Janne nauroi sille, että Johannalla meni kahvia nenään, ja siitä oli pitkä aika, kun he olivat nauraneet näin yhdessä, ilman että kumpikaan samalla ajatteli jotain muuta.
Sitten Janne, enimmäkseen leikillään, painoi sauvan pään omaa olkaansa vasten. Hänen ilmeensä muuttui.
”Oho”, hän sanoi. ”Okei. Tuo ei ole mikään vitsi.”
Hän piti sitä Johannan niskaa vasten, juuri siinä, missä Johanna aina kantoi stressinsä. Johanna sulki silmänsä. Värinä kulki syvälle lihakseen ja siitä eteenpäin, lapaluihin, alas pitkin selkärankaa, ja hän kuuli itsensä huokaavan tavalla, jota hän ei ollut aikonut.
Kun hän avasi silmänsä, Janne katsoi häntä katseella, jota hän ei ollut nähnyt vähään aikaan. Ei väsyneellä. Ei ystävällisellä. Jollain paljon valppaammalla.
”Myöhemmin?” Janne sanoi.
”Myöhemmin”, Johanna sanoi, ja molemmat tiesivät, ettei myöhemmin olisi kovin myöhään.
Tuli iltapäivä. Taivas meni pilveen ja järveltä tuli viileää, ja Janne sytytti takan sellaisella vakavuudella kuin henki olisi ollut kyseessä. Johanna veti verhot puoliksi kiinni, niin että valo muuttui vihreäksi ja hämäräksi kuin veden alla, ja kävi sängylle vatsalleen pelkissä pikkuhousuissa.
”Saat aloittaa selästä”, hän sanoi tyynyyn. ”Minulla on viidentoista vuoden selät kurottavana kiinni.”
Janne istuutui hajareisin hänen reisiensä päälle, lämpimänä ja painavana, ja aloitti alaselästä. Hänellä oli isot kädet, työn karheuttamat, ja Johanna oli unohtanut, miltä ne tuntuivat, kun ne eivät olleet menossa minnekään. Sauva surisi hiljaa hänen selkärankansa päällä, ja kaula taipui, kun Janne painoi sitä lapaluita vasten, niin että pää myötäili kehon muotoja eikä kaivautunut sisään. Hän eteni hitaasti ylös niskaan, sitten pitkin käsivarsia, sitten taas alas.
”Sano, jos tulee liikaa”, hän sanoi.
”Ei ole liikaa. On vähän liian vähän.”
Janne painoi plussaa. Johanna voihkaisi tyynyyn.
Hetken päästä hän kääntyi. Janne istui yhä hänen päällään ja katsoi häntä, hänen rintojaan, hänen vatsaansa ja sen hopeisia raitoja kahdesta raskaudesta, hänen kasvojaan, joihin oli tullut enemmän juonteita siitä kun he tapasivat, ja hän katsoi kaikkea sitä kuin jotain, minkä oli juuri löytänyt.
”Saanko?” hän kysyi ja antoi sauvan pään levätä Johannan reiden sisäpintaa vasten.
Johanna nyökkäsi. Sitten hän katui nyökkäystä, ei itse vastausta vaan sitä, että oli vain nyökännyt, niin kuin tavallisesti, kuin se olisi jotain, mikä hoidetaan hiljaa. ”Saat”, hän sanoi ääneen. ”Haluan, että teet sen.”
Janne vei sitä hitaasti ylöspäin, pikkuhousujen kankaan päällä. Johanna tunsi värinän leviävän puuvillan läpi ja sisälleen, ja hänen lantionsa kohosi patjasta. Janne piti sitä siinä, kevyesti, tuskin koskettaen, ja Johanna tarttui hänen ranteeseensa.
”Vähän ylempää. Siinä. Ei, ei kovempaa, pidä vain paikallaan.”
Se oli niin helppo sanoa. Viisitoista vuotta, eikä hän ollut koskaan oikein sanonut sitä, ei näin, ei yksityiskohtaisesti. Hän oli antanut Jannen arvata, ja Janne oli arvannut hyvin, useimmiten, eikä kumpikaan ollut kysynyt itseltään, mitä oli sen takana, mikä oli tarpeeksi hyvää.
Johanna riisui pikkuhousut itse. Janne asetti sauvan taas häntä vasten, nyt suoraan ihoa vasten, turvonnutta, märkää lämpöä vasten, ja Johanna sulki silmänsä ja hengitti ja antoi Jannen pitää sitä, kun hän liikutti lantiotaan sitä vasten omaan tahtiinsa. Takka rätisi. Sade oli alkanut, pehmeästi, peltikattoa vasten. Janne suuteli hänen polvensa sisäpintaa, hänen lonkkaansa, hänen vatsaansa, kiireettä.
Johanna tuli Jannen käsi kädessään, sormet tiukasti lomittain, ja se oli kuin olisi pudonnut selälleen järveen uudestaan, se kylmä, kirkas järkytys, joka kääntyi lämmöksi.
Kun hän avasi silmänsä, Janne makasi hänen vieressään kyynärpään varassa ja näytti nolostuneelta.
”Mitä?” Johanna sanoi.
”Minullakin on yksi juttu.”
Janne kurotti lattialta toilettilaukkuaan ja otti esiin jotain pientä ja sinistä silikonia. Se näytti renkaalta, jossa oli kaksi taipuisaa uloketta ja uurteinen tyyny yläpuolella.
”Se on penisrengas”, hän sanoi tarpeettomasti. ”Se värisee. Luin siitä eräänä yönä, kun en saanut unta, ja ajattelin, että jos Tiina sai ostaa sinulle lahjan, niin kai minäkin sain ostaa yhden meille.”
Johanna nousi istumaan. ”Sinullakin on ollut salaisuus laukussa?”
”Toilettilaukussa. Sinun johtosi vieressä, kuten kävi ilmi.”
He katsoivat toisiaan ja purskahtivat taas nauruun, sellaiseen nauruun, joka sattuu vatsaan, ja Johanna suuteli häntä kesken kaiken, ja nauru muuttui joksikin muuksi.
Renkaassa oli liukusäädin, jolla sen väljyyttä säädettiin. Janne sääti sitä samalla keskittymisellä kuin sovittaessaan ovenkarmia paikalleen, ja Johanna makasi ja katsoi häntä ja ajatteli, ettei ollut koskaan rakastanut häntä enemmän kuin juuri nyt, alasti ja kovana ja otsa rypyssä liukusäätimen takia.
”Siinä on kaksitoista ohjelmaa”, Janne sanoi. ”Ja yksi nappi.”
”Yksi nappi kahdelletoista ohjelmalle?”
”Pitää naksutella koko kierros.”
Hän painoi. Ja painoi. Johanna kallistui taaksepäin ja nauroi, kun rengas jyrisi, sykki, hiljeni, sykki taas uudella tavalla.
”Naksuttelit juuri hyvän ohi.”
”Minkä?”
”Edellisen. Ei. Sitä edellisen.”
Jannen piti naksutella vielä koko kierros ennen kuin hän löysi takaisin, ja silloin he nauroivat molemmat niin paljon, että Johannan piti pitää hänestä kiinni. Sitten he lakkasivat nauramasta.
Johanna veti hänet päälleen. ”Joo”, hän sanoi ennen kuin Janne ehti kysyä. ”Tule.”
Janne liukui häneen hitaasti, ja Johanna tunsi renkaan surisevan tyynyn kohtaavan hänet juuri siinä, missä hän oli yhä herkkä edellisen kerran jäljiltä. Hän haukkoi henkeä. Janne pysähtyi heti.
”Hyvä vai liikaa?”
”Hyvä”, Johanna sanoi. ”Tosi hyvä. Älä vielä liiku.”
Janne ei liikkunut. He makasivat hiljaa ja tunnustelivat, Johanna hänen allaan, hän Johannan sisällä, ja värinä kulki heidän molempien läpi kuin heillä olisi ollut sama pulssi. Sitten Janne alkoi liikkua, rauhallisesti, ja Johanna vastasi, ja se oli tuttua ja täysin uutta yhtä aikaa, kuin olisi astunut omaan taloonsa ja löytänyt huoneen, jota ei ollut koskaan avannut.
Sauva lepäsi yhä heidän vieressään lakanalla. Johanna otti sen, laittoi sen päälle alimmalle tasolle ja painoi sitä Jannen alaselkää, hänen reisiensä takapintaa vasten, ja tunsi, miten koko Janne jännittyi ja värisi häntä vasten.
”Johanna”, hän sanoi, pelkän nimen, äänellä, jota Johanna ei ollut kuullut vuosiin.
”Odota”, Johanna sanoi, ja Janne pysähtyi kesken liikkeen, heti, kysymättä mitään. Johanna hymyili hänelle. ”Haluan vain olla päällä.”
He kääntyivät, ja Johanna istui hänen päällään kädet hänen rinnallaan ja takan valo lepattaen heidän molempien yllä, ja hän liikkui niin kuin halusi, hitaasti ja sitten nopeammin, ja Janne piti hänen lanteistaan ja katsoi häntä kuin ei haluaisi missata mitään. Johanna tuli vielä kerran, täristen, pää taaksepäin heitettynä ja Jannen nimi suussaan. Janne seurasi häntä pian sen jälkeen äänellä, joka oli puoliksi voihkaisu ja puoliksi nauru, ja veti hänet rintaansa vasten ja piti häntä niin tiukasti, että Johanna kuuli hänen sydämensä.
He makasivat niin pitkään. Rengas oli hiljentynyt. Sauva oli hiljentynyt. Sade peltikatolla ei ollut.
”Viisitoista vuotta”, Janne sanoi lopulta Johannan hiuksiin.
”Mm.”
”Miksi me odotettiin niin kauan?”
Johanna mietti sitä. ”En usko, että me odotettiin. Luulen, että me unohdettiin kysyä.”
Myöhään illalla, kun sade oli mennyt ohi ja taivas kirkastunut taas, he kävelivät laiturille peitto kummankin ympärillä. Järvi oli aivan tyyni ja musta, ja tähdet lepäsivät siinä kuin joku olisi sirotellut ne pöydälle. Ilma oli kylmää ja peiton alla lämmintä, ja Johannan jalat olivat jääkylmät Jannen pohkeita vasten, eikä Janne valittanut.
Lelut olivat tiskipöydällä mökissä puhdistettuina ja kuivina kukallisten kuppien vieressä. Janne oli pessyt ne hanan alla yhtä huolellisesti kuin puhdisti työkalunsa, ja Johanna oli seissyt ovella katsomassa häntä ja ajatellut, että jotkin asiat hänessä eivät koskaan muuttuisi, eikä hän halunnut niiden muuttuvan.
”Tiedätkö, mitä minä ajattelin?” Janne sanoi.
”Mitä?”
”Sovellusta. Siinä on kaksitoista kuviota. Me ollaan kokeiltu nolla.”
Johanna nojasi päänsä hänen olkaansa. ”Sitten meillä on kaksitoista viikonloppua jäljellä.”
”Lapset alkavat ihmetellä, minne me katoillaan.”
”Lapset ovat iloisia päästessään meistä.”
Ulapalla kuikka huusi taas, sama pitkä, yksinäinen sävel kuin heidän tullessaan. Mutta se ei kuulostanut enää yksinäiseltä, Johanna ajatteli. Se kuulosti joltakulta, joka huutaa toista ja odottaa vastausta.
Hän otti Jannen käden peiton alla. Se oli lämmin ja karhea ja tuttu, ja hän oli pitänyt siitä kiinni viisitoista vuotta, ja tänä iltana tuntui kuin hän olisi pitänyt siitä kiinni ensimmäistä kertaa.
”Sama mökki ensi vuonna?” Janne kysyi.
Johanna pudisti päätään. ”Ensi kuussa.”
Novelli · Pari
Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä neljätoista vuotta, ja heidän on yhä helpompi nauraa sängyssä kuin melkein kenenkään muun tuntemansa. Tänä iltana he avaavat paketin, jonka he ostivat yhdessä kolme viikkoa sitten.
Novelli · Pari
Laura ja Ville ovat olleet yhdessä yhdeksän vuotta ja tietävät toisistaan melkein kaiken. Melkein. Illallinen vieraassa kaupungissa, pieni magneetti mekon alla ja sana, joka tarkoittaa seis.
Novelli · Roolileikki
Seitsemän yhteisen vuoden jälkeen Laura ja Mikko päättävät leikkiä vallalla – huolella valmistautuen, listojen, turvasanojen ja sellaisen mekon kanssa, joka narisee aina, kun hän liikkuu.
