Novelli · Pari
Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä neljätoista vuotta, ja heidän on yhä helpompi nauraa sängyssä kuin melkein kenenkään muun tuntemansa. Tänä iltana he avaavat paketin, jonka he ostivat yhdessä kolme viikkoa sitten.
Risotto oli taas epäonnistunut. Siitä oli tässä vaiheessa tullut melkein perinne. Mikko seisoi lieden ääressä kauha kädessä ja tuijotti kattilaan samalla ilmeellä kuin neljätoista vuotta sitten, kun hän oli yrittänyt tehdä vaikutuksen maisema-arkkitehtiin, jonka oli tavannut kaverinsa kolmekymppisillä, ja tarjonnut tälle jotain, joka muistutti lähinnä parmesaanipuuroa.
– Se on täydellinen, Hanna sanoi keittiön pöydän äärestä.
– Se on liisteristä.
– Se on täydellisen liisteristä. Se on täsmälleen yhtä liisteristä kuin ensimmäisellä kerralla. Se on romanttista, Mikko. Olet säilyttänyt jotain.
Hän nauroi ja annosteli silti kahdelle lautaselle. Sade piiskasi keittiön ikkunaa pitkinä, vinoina suihkuina, ja alhaalla kadulla bussit suhahtelivat ohi märillä renkailla. He olivat sytyttäneet kynttilät hänen mummonsa vanhoihin kynttilänjalkoihin ja kattaneet pöytään hienot lasit, jotka otettiin esiin vain jonkun täyttäessä tasavuosia. Keskellä pöytää, suolasirottimeen nojaten, oli pieni ruskeaan paperiin kääritty paketti. Lapussa luki kahdella eri käsialalla: AVATAAN VUOSIPÄIVÄNÄ. EI ENNEN. (TÄMÄ KOSKEE SINUA, MIKKO.)
He olivat ostaneet sen yhdessä eräänä sunnuntai-iltana kolme viikkoa sitten, sängyssä maaten, tietokone välissään ja salmiakkipussi kädenulottuvilla, ja siihen oli mennyt kaksi tuntia. Ei siksi, että valinta olisi ollut vaikea, vaan siksi, että he jäivät koko ajan lukemaan asioita toisilleen ääneen. Hanna oli lukenut erään arvostelun vakavalla äänellä kuin uutistenlukija, ja Mikko oli nauranut niin, että sai hikan. Lopulta he olivat päätyneet We-Vibe Sync O:hon. Ratkaisevaa oli se O. Hannalla oli ollut kauan sitten toinen malli, joka halusi liukua pois aina, kun he vaihtoivat asentoa, ja Mikko oli käyttänyt ison osan yhdestä lomasta sen etsimiseen hotellin lakanoista.
– Tämän pitäisi kuulemma pysyä paikallaan ihan itsestään, Hanna oli sanonut ja osoittanut näyttöä. Siinä on lenkki eikä pidike.
– Lenkki, Mikko oli sanonut. Niin kuin luottamus.
– Niin kuin lenkki, Mikko.
Nyt Hanna pyöritteli pakettia sormissaan, kun Mikko söi risottoaan näyttävästi nautiskellen.
– Tiedät kai, että se on ladattu, Hanna sanoi. Latasin sen eilen. Latausjohto kiinnittyy magneeteilla. Se naksahtaa pikkuisen. Seisoin kylpyhuoneessa ja naksauttelin sitä irti ja kiinni viisi minuuttia.
– Sinä avasit sen? Ennen vuosipäivää?
– Avasin laatikon. En avannut tunnelmaa. Siinä on ero.
Mikko laski haarukan ja katsoi häntä kynttilöiden yli. Hanna oli täyttänyt neljäkymmentäyksi tammikuussa, ja hänen ohimoillaan oli nyt harmaata, jota hän oli lakannut värjäämästä keväällä, ja se teki hänen kasvoilleen jotain, mihin Mikko ei ollut vieläkään tottunut, ikään kuin hänestä olisi tullut enemmän oma itsensä. Hanna kohtasi hänen katseensa ja lopetti paketin pyörittelyn.
– Jätetäänkö jälkiruoka väliin? Mikko sanoi.
– Meillä ei ole jälkiruokaa.
– Sitten se on helppoa.
Makuuhuoneessa oli viileää. He olivat unohtaneet ikkunan raolleen, ja sade kuului täällä selvemmin, tasaisena kohinana ikkunapellin päällä. Mikko ei sulkenut sitä. Hän sytytti lipaston lampun ja himmensi sen, kunnes huone oli kullanhohtoinen ja puolihämärä.
Hanna istui sängyn laidalla paketti sylissään ja repi paperin auki. Sisällä oli pieni vibraattori puuvillapussissaan, vihreä ja pehmeä, ja kaukosäädin, joka sopi täydellisesti käteen. Mikko istuutui hänen taakseen ja nojasi leukansa hänen olkapäähänsä.
– Eli tuo, Mikko sanoi, on jo yhdistetty tuohon.
– Suoraan paketista. Sovellusta ei tarvita. Luin sen.
– Sinä luit käyttöohjeen.
– Luin käyttöohjeen kahdesti, ja sitten luin sen vielä kerran eilen sängyssä, kun sinä nukuit, ja siellä on asioita, joita sinä et tiedä. Esimerkiksi että itse lelussa on vain yksi painike. Yksi painallus käynnistää sen, ja sitten sillä selataan kymmentä kuviota. Mutta jos haluaa muuttaa voimakkuutta, tarvitaan kaukosäädin.
– Eli se, jolla on kaukosäädin, päättää.
Hanna käänsi päätään ja katsoi häntä.
– Se, jolla on kaukosäädin, ehdottaa. Toinen päättää.
– Kohtuullista, Mikko sanoi ja suuteli häntä niskaan, siihen kohtaan, josta hiukset alkoivat.
Hanna nojasi taaksepäin häntä vasten. Mikko otti rauhallisesti, niin kuin aina, avasi hänen puseronsa napit ylhäältä alkaen ja suuteli jokaista paljastuvaa ihon palaa, olkapäätä, lapaluuta, selkärankaa. Hänen kätensä olivat lämpimät tiskivedestä. Hanna tunsi pehmenevänsä, tunsi päivän irrottavan otteensa lihaksista, palaverit ja sähköpostit ja piirustuksen, jonka piti olla valmis maanantaina. Hän kääntyi Mikon sylissä ja veti tämän paidan pään yli, ja kun Mikko tuli esiin toiselta puolelta tukka pystyssä, Hanna purskahti nauruun.
– Mitä?
– Ei mitään. Näytät samalta kuin silloin, kun tapasimme.
– Hämmentyneeltä?
– Toiveikkaalta.
He auttoivat toisiaan lopuista vaatteista, eikä se sujunut tyylikkäästi, ei se koskaan sujunut. Yksi Mikon sukista päätyi lampulle, ja heidän piti nousta ottamaan se alas ennen kuin alkoi haista palaneelta. Hanna makasi selällään peiton päällä, ja Mikko makasi kyljellään hänen vieressään ja silitti kämmenellä hänen vatsaansa, lanteitaan, reiden sisäpintaa, kevyesti, yhä uudelleen, kunnes Hanna alkoi liikkua kättä vasten.
Liukuvoide oli yöpöydällä. Sekin oli uusi. Käyttöohjeessa oli sanottu, ettei lelun kanssa pidä käyttää silikonipohjaista liukuvoidetta, ja heidän tavallinen voiteensa oli silikonipohjainen, joten he olivat ostaneet samalla pullon pjur Aquaa. Mikko otti vähän käteensä ja lämmitti sitä sormiensa välissä.
– Laitanko minä?
– Minä laitan, Hanna sanoi. Haluan nähdä, miten se toimii.
Hän otti Sync O:n ja piteli sitä hetken kädessään, punnitsi sitä, taivutti varovasti sisempää lenkkiä niin, että se taittui kokoon niin kuin käyttöohjeessa oli näytetty. Hän vei sen sisäänsä hitaasti, polvet koukussa, ja Mikko katsoi häntä hellyydellä, jolla ei ollut mitään tekemistä seksin kanssa, tai jolla oli tekemistä kaiken kanssa. Hanna päästi otteensa ja tunsi, miten lenkki avautui hänen sisällään ja miten ulompi osa asettui paikalleen klitorista vasten.
– No? Mikko sanoi.
– Se pysyy. Se vain pysyy. Se on juuri siellä missä pitääkin.
Hanna painoi painiketta. Lelu heräsi pehmeään sykkeeseen, ja Hanna veti henkeä hampaidensa välistä.
– No?
– Lakkaa sanomasta no.
Hän ojensi Mikolle kaukosäätimen. Mikko katsoi sitä kuin olisi saanut kuninkaallisen tehtävän.
– Sinä sanot, Mikko sanoi.
– Minä sanon aina.
Se oli totta. Se oli yksi niistä asioista, joita Mikko rakasti hänessä eniten. Hanna ei ollut koskaan teeskennellyt, ei kertaakaan neljääntoista vuoteen, ja hän oli opettanut Mikon kysymään arvailun sijaan. Mikko nosti yhden pykälän ja näki Hannan kasvojen muuttuvan, huulten raottuvan, lanteiden kohoavan hieman patjasta.
– Vielä yksi?
– Vielä yksi.
Mikko asettui hänen päälleen kyynärpäidensä varaan, ja Hanna tarttui häneen ja ohjasi hänet sisäänsä, hitaasti, ja he molemmat pysähtyivät ja pidättivät henkeään. Värinä oli nyt kaikkialla. Se oli Hannassa, ja se oli Mikossa Hannan kautta, syvä surina, joka kulki suoraan ylös hänen selkärankaansa pitkin, ja hän haukkoi henkeä ja sanoi sanan, joka ei ollut sana.
– Sinäkin? Hanna kuiskasi.
– Minäkin. Voi luoja. Minäkin.
He liikkuivat hitaasti. Mikään ei ollut kiireellistä. Sade rummutti ikkunapeltiä ja heidän hengityksensä raskautui, ja Hanna piti kiinni Mikon selästä ja tunsi tämän lihasten tekevän työtä ihon alla. Hän sanoi Mikon nimen. Mikko suuteli häntä ja sanoi hänen nimensä. Mikolla oli yhä kaukosäädin toisessa kädessään, tyynyä vasten Hannan pään vieressä, ja kun Hanna nyökkäsi, hän nosti sitä taas.
Sitten Hanna halusi olla päällä. Hän ilmaisi sen tönäisemällä Mikkoa olkapäähän, ja he kierähtivät ympäri käsien ja peiton sekamelskassa, ja Hanna nousi hajareisin Mikon päälle kädet tämän rintaa vasten. Sync O pysyi paikallaan. Se ei ollut liikahtanut millimetriäkään. Hän alkoi nauraa puhtaasta hämmästyksestä.
– Se pysyy paikallaan, Hanna sanoi. Mikko. Se pysyy paikallaan.
– Minähän sanoin. Lenkki. Niin kuin luottamus.
– Missä kaukosäädin on?
Tuli hiljaista. Mikko taputteli kädellään lakanaa. Tyynyä. Tyynyn alta.
– Se oli tässä äsken.
– Mikko.
– Se oli tässä. Se oli minun kädessäni. Sitten me kierähdimme.
Hanna istui yhä hänen päällään ja alkoi nauraa niin, että joutui pitämään kiinni sängynpäädystä. Mikko haparoi sokkona peiton seassa toisella kädellään, allaan, vierellään, ja Hanna tunsi, miten hänkin tärisi naurusta hänen sisällään, ja se oli samaan aikaan niin järjetöntä ja niin intiimiä, että Hannalle nousivat kyyneleet silmiin.
– Odota, Hanna sanoi, minulla on painike. Voin vaihtaa kuviota täältä.
– Mutta et voimakkuutta.
– Mutta en voimakkuutta. Mutta voin löytää sen äskeisen kuvion. Se oli kolmas, luulisin. Tai neljäs.
Hän painoi. Uusi kuvio oli nykivää, pomppivaa staccatoa, joka sai heidät molemmat säpsähtämään. Hän painoi uudelleen. Jotain hidasta ja aaltoilevaa, kuin vuorovesi. Taas. Jotain nopeaa ja sitkeää, joka muistutti sähköhammasharjaa.
– Ei, Mikko sanoi, ei tuota, ei tuota.
– Minä lasken! Sinä sotket laskuni!
Hän pääsi kymmeneen ja aloitti alusta ykkösestä, ja kolmannella painalluksella se palasi, se syvä, hidas sykintä äskeltä, ja Hanna sulki silmänsä ja lakkasi nauramasta. Hän alkoi taas liikkua. Mikko lopetti etsimisen. Hän laski molemmat kätensä Hannan lanteille ja katsoi ylös häneen, suupieliin yhä jääneeseen nauruun ja katseeseen palaavaan vakavuuteen, ja ajatteli, ettei ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa, ja niin hän ajatteli joka kerta, ja se oli totta joka kerta.
Hanna kumartui eteenpäin ja suuteli häntä. Hän liikkui hitaammin, syvemmin, ja Mikko tuli häntä vastaan. Värinä kasvoi heidän välissään, vaikka kukaan ei koskenut yhteenkään painikkeeseen, koska kaikki muu kasvoi. Hanna otti Mikon käden ja asetti sen sinne, missä halusi sen olevan, pienen lelun päälle, ja painoi, kevyesti, ja Mikko ymmärsi ja piti sen siinä.
– Näinkö? Mikko sanoi.
– Noin. Pysy siinä. Pysy juuri siinä.
Hanna tuli ensin, kädet puristettuina lakanaan ja pää taaksepäin taipuneena, ja Mikko tunsi sen hänessä, jokaisen supistuksen värinän vahvistamana, ja se vei hänet mukanaan melkein saman tien. He pitivät toisistaan kiinni sen läpi. Jälkeenpäin Hanna lysähti hänen päälleen lämpimänä, kosteana ja hengästyneenä, ja Mikko kietoi kätensä hänen ympärilleen ja piti häntä sylissään, kun syke hiljalleen tasaantui. Hanna painoi painiketta ja sammutti lelun.
He makasivat niin pitkän aikaa. Sade oli laantunut hiljaiseksi tippumiseksi.
Sitten Hanna siirtyi, ja Mikko henkäisi ja kaivoi lapaluunsa alta jotain kovaa ja litteää.
Kaukosäädin.
Hanna nauroi niin, että sänky tärisi, ja Mikko nauroi hänen kanssaan, eikä sitä voinut lopettaa, ja he makasivat siinä kaukosäädin välissään tyynyllä kuin todiste oikeudenkäynnissä ja nauroivat, kunnes vatsoihin sattui.
Kello oli yli puolenyön, kun he lopulta jaksoivat nousta. Hanna seisoi kylpyhuoneen lavuaarin ääressä ja pesi Sync O:ta miedolla saippualla ja haalealla vedellä, huolellisesti siitä kohdasta, jossa ulompi osa kohtasi lenkin, koska sinne kosteus ja liukuvoide jäivät. Mikko seisoi ovensuussa pelkissä boksereissa ja piti kaukosäädintä tukevassa otteessa, korkealla ja kaukana vedestä.
– Sitä ei saa upottaa veteen, hän sanoi. Niin lukee käyttöohjeessa.
– Nyt sinä olet lukenut käyttöohjeen.
– Luin sen puhelimesta, kun sinä olit vessassa. Tunsin, että minulla oli vähän kiinniotettavaa.
Hanna kuivasi lelun puhtaalla pyyhkeellä ja laittoi sen puuvillapussiinsa. Hän kiinnitti latausjohdon, ja magneetit löysivät paikkansa pienellä naksahduksella, ja hän katsoi Mikkoa peilistä ja hymyili.
– Muistatko ensimmäisen kerran? hän sanoi.
– Naapurin koira.
– Naapurin koira, joka ulvoi koko ajan. Joka kerta, kun pääsimme vauhtiin. Ihan kuin se olisi tiennyt.
– Luulin, ettet ikinä haluaisi nähdä minua uudestaan.
– Nauroin niin paljon, että oli pakko nähdä uudestaan. Minun piti saada tietää, johtuiko se sinusta vai koirasta.
Mikko tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen takaapäin, ja he seisoivat niin ja katsoivat toisiaan peilistä. Kaksi nelikymppistä ihmistä, tukka pörrössä ja posket punoittaen, kylpyhuoneessa, joka kaipasi maalausta, ja kaukosäädin, joka oli lopulta päätynyt turvaan hammasharjojen viereen hyllylle.
– Se johtui sinusta, Hanna sanoi. Se johtui aina sinusta.
He palasivat sänkyyn. Mikko veti peiton heidän molempien päälle, ja Hanna asettui pää hänen rinnallaan, siihen missä hän aina makasi, ja kuunteli hänen sydäntään, joka hidasti hiljalleen tahtiaan. Räystäskourusta tippui ulkona. Jossain kadulla paiskattiin auton ovi kiinni.
– Ensi vuonna, Mikko sanoi hänen hiuksiinsa, teen jotain muuta kuin risottoa.
– Älä uskallakaan, Hanna sanoi ja nukahti hymyillen.
Novelli · Pari
Laura ja Ville ovat olleet yhdessä yhdeksän vuotta ja tietävät toisistaan melkein kaiken. Melkein. Illallinen vieraassa kaupungissa, pieni magneetti mekon alla ja sana, joka tarkoittaa seis.
Novelli · Roolileikki
Seitsemän yhteisen vuoden jälkeen Laura ja Mikko päättävät leikkiä vallalla – huolella valmistautuen, listojen, turvasanojen ja sellaisen mekon kanssa, joka narisee aina, kun hän liikkuu.
Novelli · Pari
Ville on lukenut eturauhasesta. Paljon. Hänellä on siitä jopa kansio. Nyt hän haluaa tietää, mikä se on, mihin hän melkein yltää – yhdessä Antin kanssa.
