Novelli · Roolileikki
Seitsemän yhteisen vuoden jälkeen Laura ja Mikko päättävät leikkiä vallalla – huolella valmistautuen, listojen, turvasanojen ja sellaisen mekon kanssa, joka narisee aina, kun hän liikkuu.
Laura oli ottanut esiin viivallisen lehtiön ja lyijykynän, ja juuri se sai Mikon nauramaan.
– Näytät siltä kuin aikoisit kuulustella minua, hän sanoi.
– Aion neuvotella kanssasi. Se on eri asia.
Laura oli kolmekymmentäviisi ja työskenteli oikeustulkkina, ja hänellä oli ammattitauti, jota hän itse kutsui sanojen kunnioitukseksi: hän ei uskonut asioihin, joita kukaan ei ollut sanonut ääneen. Oli sunnuntaiaamupäivä, sade valui pitkin keittiön ikkunaa ja kahvi oli ehtinyt jäähtyä haaleaksi. Mikko istui häntä vastapäätä vanhassa neuleessa, jota hän kieltäytyi heittämästä pois, tukka pystyssä suihkun jäljiltä. Hän oli kolmekymmentäkuusi, teatterin äänimies, ja tottunut siihen, että ihmiset antoivat hänelle ohjeita pimeässä. Oikeastaan kaikki oli alkanut juuri niin – puoliksi leikillään heitetystä kommentista eräänä kevätiltana, kun Laura oli käskenyt hänen maata paikallaan ja hän oli totellut, ja kumpikin oli huomannut, miten makuuhuoneen ilma muuttui.
Siitä asti se oli ollut siinä heidän välissään. Fantasia, johon kumpikaan ei oikein tarttunut.
Laura veti lehtiöön kolme saraketta. Kyllä. Ehkä. Ei.
– Aloitetaan helpoista, hän sanoi. Mitä sinä haluat? Ei sitä, mitä luulet minun haluavan kuulla.
Mikko pyöräytti kuppia kierroksen pöydällä.
– Haluan, että sinä päätät. Etenkin tahdista. Etten saa kiirehtiä. Että joudun odottamaan lupaa. Hän vaikeni ja hymyili sitten vinosti. Ja haluan nähdä sinut jossain, mikä pitää ääntä, kun kävelet.
– Pitää ääntä?
– Lakka. Tiedäthän. Se ääni.
Laura kirjoitti ”lakka” kyllä-sarakkeeseen ja piirsi viereen pienen tähden. Mikko näki sen ja punastui, mistä Laura piti enemmän kuin aikoi myöntää.
– Entä ei?
– Ei mitään, mikä sattuu oikeasti. Ei ilkeitä sanoja – en halua, että haukut minua miksikään. Eikä mitään kaulan ympärille.
Laura kirjoitti. Kynä rahisi paperia vasten.
– Minun ei-listani, hän sanoi. En halua joutua olemaan ilkeä. Osaan olla päättäväinen, mutta en halua esittää ketään, joka halveksii sinua. Enkä halua, että tulee kiire. Jos otan ohjat, haluan aikaa nauttia siitä.
– Kuulostaa kohtuulliselta työnantajalta.
– Olen loistava työnantaja.
He nauroivat molemmat, ja sitten tuli hiljaista tavalla, joka ei ollut kiusallinen. Laura laski kynän pöydälle.
– Turvasanat, hän sanoi. Keltainen tarkoittaa, että hidastetaan ja tarkistetaan tilanne. Punainen tarkoittaa, että kaikki loppuu, heti, ilman keskustelua ja ilman että kukaan loukkaantuu. Jos et pysty puhumaan, koputat kolme kertaa minuun tai sänkyyn.
– Entä jos sinä haluat lopettaa?
– Sitten sanon saman. Se pätee molempiin suuntiin.
Mikko nyökkäsi hitaasti. Hän kurottui pöydän yli, otti kynän Lauran kädestä, veti viivan sanan ”punainen” alle ja kirjoitti viereen ”pätee aina”. Hänen käsialansa kallisti kuin sanoilla olisi ollut kiire jonnekin.
– Sitten tilaan mekon, Laura sanoi.
Paketti tuli keskiviikkona. Laura avasi sen makuuhuoneessa ovi kiinni eikä huutanut Mikkoa ennen kuin oli saanut mekon päälleen.
Se oli lyhyt, hihaton mekko mustaa vinyyliä, tiukka rinnan ja vyötärön kohdalta ja siitä levenevä helmaksi, joka päättyi reilusti polvien yläpuolelle. Se tuoksui uudelta, vähän pistävältä, kuin sadetakki, joka ei ole koskaan käynyt ulkona. Kun hän kiersi lantiotaan peilin edessä, helma heitti valoa pitkinä kiiltävinä juovina, ja kangas päästi matalan, kuivan narahduksen, kuin nahka mutta kirkkaampi.
Vetoketju oli keskellä selkää, eikä hän yltänyt vetämään sitä loppuun asti.
– Mikko.
Mikko tuli sisään ja pysähtyi ovensuuhun. Hänen kasvoillaan oli jotain, mitä Laura ei ollut koskaan oikein nähnyt – kuin hän olisi astunut väärään huoneeseen ja päättänyt jäädä.
– Vedä se kiinni, Laura sanoi kääntymättä.
Mikko asettui hänen taakseen. Laura näki hänet peilistä, näki miten hän epäröi sormet hänen paljasta selkäänsä vasten ennen kuin tarttui vetoketjuun ja veti sitä ylöspäin, hammas hampaalta, niin hitaasti että Laura kuuli jokaisen. Kun hän oli valmis, hän jätti kätensä Lauran vyötärölle. Vinyyli oli viileää hänen kämmeniään vasten ja lämpeni melkein saman tien.
– En sanonut, että saat koskea minuun, Laura sanoi pehmeästi.
Mikko veti kätensä pois. Hengitti ulos nenän kautta. Peilissä heidän katseensa kohtasivat, ja Laura näki, että hän hymyili.
– Perjantaina, Laura sanoi. Kello kahdeksan. Sinä kattat, sinä laitat ruoan, ja sitten odotat minua olohuoneessa.
– Ja sitten?
– Sitten se ei kuulu sinulle.
Laura riisui mekon itse, kun Mikko oli lähtenyt, ja ripusti sen henkariin vaatekaapin oveen, jossa se roikkui kaksi päivää ja kiilsi aina, kun jompikumpi kulki ohi.
Perjantaina Mikko oli tehnyt risottoa ja sytyttänyt kaksi kynttilää, ja hän oli vaihtanut neuleen mustaan kauluspaitaan, josta Laura oli kerran sanonut pitävänsä. Hän oli kuunnellut Lauraa kylpyhuoneessa puoli tuntia – vettä, hiustenkuivaajaa, laatikkoa joka avattiin ja suljettiin – ja nyt hän istui sohvalla kädet polvillaan kuin mies odotushuoneessa ja yritti olla katsomatta eteiseen päin.
Hän kuuli Lauran ennen kuin näki hänet. Narinan. Kevyen, rytmikkään äänen joka askeleella, ja sen alla korkojen kopinan lattiaa vasten.
Laura oli nostanut hiuksensa ylös ja maalannut huulensa tummiksi. Mekko istui kuten peilin edessä, mutta kynttilänvalossa se oli jotain muuta: se otti liekit itseensä ja kantoi niitä mukanaan, kun Laura liikkui, ja helma heilahteli reisien ympärillä kuin sillä olisi oma tahto. Hän pysähtyi Mikon eteen niin lähelle, että tämän polvet melkein hipaisivat häntä.
– Värit, hän sanoi.
– Keltainen. Punainen.
– Hyvä.
Enempää he eivät siitä puhuneet. Mutta Laura piti Mikon katseen sekunnin pidempään, ja Mikko nyökkäsi, kuin sanoakseen olevansa tässä ja tarkoittavansa sitä, ja vasta silloin Laura antoi itsensä liukua rooliin kuin lämpimään kylpyyn.
– Nouse.
Mikko nousi. Laura kiersi hänen ympärinsä kerran, hitaasti, ja Mikko tunsi hänen hajuvetensä sekoittuvan vinyylin heikkoon, puhtaaseen muovin tuoksuun. Laura avasi hänen paitansa napin kerrallaan, takaapäin, kädet hänen ympärillään ja rinnat painettuina hänen selkäänsä. Mekko tuntui viileältä paidan läpi, ja Mikkoa värisytti.
– Hengität liian nopeasti, Laura kuiskasi hänen niskaansa.
– Anteeksi.
– Älä pyydä anteeksi. Hengitä hitaammin.
Mikko yritti. Laura riisui häneltä paidan ja antoi sen pudota. Hänen kyntensä kulkivat pitkin Mikon selkää, kevyesti, ja Mikon piti purra hammasta, ettei hän kääntyisi ja tarttuisi häneen. Siinä se leikki oli, hän ymmärsi – ei siinä, että Laura päätti, vaan siinä, että hän halusi ja pidättäytyi. Jokainen sekunti, jonka hän piti kätensä paikallaan, latautui kaikella sillä, mitä he halusivat tehdä.
Laura talutti hänet makuuhuoneeseen kaksi sormea hänen vyönlenkissään. Siellä Mikko sai riisua loput, kun Laura istui sängyn laidalla jalat ristissä ja katseli. Hän ei sanonut mitään Mikon vartalosta, katseli vain, ja se riitti enemmän kuin hyvin; Mikko tunsi itsensä nähdyksi tavalla, joka sekä poltti että rauhoitti.
– Polvillesi.
Matto oli pehmeä polvien alla. Laura nosti toisen jalkansa hänen olalleen, ja helma valahti sivuun ja paljasti, ettei hänellä ollut mitään alla. Mikko kuuli itsensä haukkovan henkeä.
– Saat käyttää suutasi, Laura sanoi. Et käsiä.
Mikko suuteli hänen polvensa sisäpintaa, sitten vähän ylempää, ja Laura antoi hänen käyttää niin paljon aikaa kuin hän halusi – ei, hän korjasi itseään, niin paljon kuin Laura halusi; Laura piti kättään hänen hiuksissaan ja ohjasi häntä pienin, tarkoin liikkein, ylemmäs, sivulle, paikallaan. Hän maistui suolaiselta ja lämpimältä. Kun Mikko löysi oikean kohdan, Laura voihkaisi matalasti, ja vinyyli narahti, kun hän nojautui taaksepäin kyynärpäidensä varaan, ja Mikko ajatteli, ettei voisi enää koskaan kuulla sitä ääntä kovettumatta.
– Hitaammin, Laura henkäisi. Siinä. Pysy siinä.
Mikko pysyi siinä. Lauran reidet alkoivat väristä hänen poskiaan vasten, ja Laura veti häntä lähemmäs kantapää hänen selässään, ja kun hän tuli, hän tuli hiljaa, koko keho jännittyneenä ja toinen käsi tiukasti puristuneena peittoon. Mikko pysyi liikkumatta sen läpi, kuten Laura oli opettanut, kunnes Laura rentoutui ja työnsi hänen päänsä pois kevyellä painalluksella otsaan.
Laura makasi hetken ja hengitti. Sitten hän nousi istumaan ja hymyili Mikolle, ja se oli hymy, joka kuului hänelle itselleen eikä roolille, ja Mikko rakasti häntä niin paljon, että se sattui jossain kylkiluiden takana.
– Sänkyyn, Laura sanoi. Selällesi. Kädet pään yläpuolelle.
Mikko asettui makaamaan. Laura istuutui hajareisin hänen vatsansa päälle, ja helma levisi hänen ylleen kuin musta vesi. Laura otti hänen ranteensa ja painoi ne sängynpäätyä vasten, ei kovaa, vain päättäväisesti.
– Ne pysyvät siinä, kunnes sanon muuta. Onko selvä?
– Selvä.
Laura kurottui yöpöydälle ja otti liukuvoidepullon, sitä vesipohjaista, jota he tavallisesti käyttivät, ja lämmitti nokareen kämmeniensä välissä ennen kuin otti hänet käteensä. Mikko pinnistäytyi ylöspäin kohti hänen kättään, ja Laura päästi hänestä heti irti.
– Paikallaan.
Mikko vajosi takaisin. Laura aloitti alusta, ja tällä kertaa Mikko ei liikkunut, vaikka se oli melkein mahdotonta; Lauran käsi oli liukas ja lämmin, ja hän liikutti sitä jonkinlaisella välinpitämättömällä hitaudella, kuin hänellä olisi ollut kaikki aika maailmassa ja Mikko olisi vain jotain, mitä hän sattui pitelemään. Se oli kiihottavinta, mitä Mikko oli koskaan kokenut.
Sitten Laura kohottautui ja laskeutui hänen päälleen, vähän kerrallaan, ja pysähtyi puoliväliin.
– Katso minua.
Mikko katsoi. Laura oli tumma eteisestä tulevaa valoa vasten, kiiltävä, irrallinen hiussuortuva poskellaan. Hän otti Mikon sisäänsä loppuun asti yhdellä henkäyksellä, ja he voihkaisivat yhtä aikaa.
Laura ratsasti häntä hitaasti, kädet hänen rintaansa vasten. Jokainen liike sai helman kahisemaan ja vinyylin laulamaan Mikon lanteita vasten, ja Laura piti tahdin itse, pysähtyi kun Mikko alkoi vastata liikkeisiin alhaalta, jatkoi kun hän makasi paikallaan. Mikko puristi kätensä nyrkkiin sängynpäätyä vasten niin kovaa, että rystyset valkenivat. Lämpö kiipesi hänessä ylöspäin nopeammin kuin hän halusi, ja hän tunsi, miten kaikki alkoi kallistua kohti reunaa.
– Keltainen, hän sanoi.
Laura pysähtyi heti. Ei ainuttakaan liikettä. Hän kumartui eteenpäin ja laski kätensä Mikon poskelle, ja hänen äänensä oli nyt toinen, hänen tavallinen äänensä.
– Hei. Mitä nyt?
– Ei mitään pahaa. Mikko nauroi hengästyneenä. Olen vain liian lähellä. En halua, että tämä loppuu vielä.
Laura hymyili, ja Mikko näki helpotuksen hänen silmissään, ja sitten hän näki Lauran astuvan takaisin rooliinsa, kuin pukisi takin ylleen.
– Sitten on hyvä, ettet sinä ole se, joka päättää, Laura sanoi.
Laura istui aivan hiljaa hänen päällään, Mikko syvällä sisällään, ja odotti. Hän silitti Mikon rintaa, käsivarsia ylös ranteisiin asti ja antoi hänen hengittää. Sade rummutti ikkunapeltiä. Alhaalla kadulla ajoi auto, ja sen valo liukui katon poikki. Kun Laura tunsi hänen hengityksensä tasaantuneen, hän alkoi taas liikkua, vielä hitaammin nyt, pienin ympyröin, jotka olivat enemmän häntä itseään kuin Mikkoa varten. Hän vei oman kätensä alas heidän väliinsä ja kosketti itseään, ja Mikko sai katsoa muttei auttaa, ja se oli melkein enemmän kuin hän kesti.
– Nyt, Laura sanoi lopulta, ääni paksuna. Nyt saat koskea minuun.
Mikko tarttui häntä vyötäröltä, liukkaan vinyylin yli, ja veti hänet alas itseään vasten, ja Laura antoi hänen tehdä niin. Laura tuli ensin, otsa Mikon olkaa vasten ja äänellä, jota Mikko kantaisi mukanaan monta päivää, ja Mikko seurasi häntä vain muutamaa sekuntia myöhemmin, kädet tiukasti hänen ympärillään ja kasvot haudattuina hänen kaulaansa.
Jälkeenpäin he makasivat pitkään sanomatta mitään. Mekko oli lämmennyt ja kostunut Lauran ihoa vasten, ja hän pyysi Mikkoa avaamaan vetoketjun, ja Mikko teki sen yhtä hitaasti kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka nyt eri syystä.
Laura haki kaksi lasillista vettä ja pyyhkeen. Mikko makasi kyljellään ja katseli, kun hän palasi alasti huoneen poikki.
– Miltä se tuntui, Laura kysyi. Ihan oikeasti.
Mikko mietti. Laura piti siitä, ettei hän vastannut heti.
– Parasta oli se, kun sanoin keltainen, Mikko sanoi. Että sinä pysähdyit. Että se toimi. Tuntui, että pystyin päästämään irti kaikesta muusta, koska tiesin, että pysähtyminen oli mahdollista.
Laura kömpi hänen viereensä ja veti peiton heidän molempien päälle.
– Minulle se oli se, ettet liikuttanut käsiäsi, hän sanoi. Tiesin, että halusit.
– Halusin tosi paljon.
– Tiedän. Siksi.
Lauantaiaamuna Laura seisoi kylpyhuoneessa ja pesi mekkoa käsin haaleassa vedessä miedolla pesuaineella, kuivasi sen nukkaamattomalla liinalla ja asetti sen tasaisesti pyyhkeen päälle kuivumaan, sisäpuoli ensin. Mikko pysähtyi ovensuuhun kaksi kahvikuppia käsissään.
– Tiedätkö, että näytät siltä kuin suunnittelisit jo seuraavaa kertaa, hän sanoi.
Laura otti kupin hänen kädestään katsomatta ylös.
– Hae lehtiö, hän sanoi.
Novelli · Pari
Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä neljätoista vuotta, ja heidän on yhä helpompi nauraa sängyssä kuin melkein kenenkään muun tuntemansa. Tänä iltana he avaavat paketin, jonka he ostivat yhdessä kolme viikkoa sitten.
Novelli · Pari
Laura ja Ville ovat olleet yhdessä yhdeksän vuotta ja tietävät toisistaan melkein kaiken. Melkein. Illallinen vieraassa kaupungissa, pieni magneetti mekon alla ja sana, joka tarkoittaa seis.
Novelli · Pari
Ville on lukenut eturauhasesta. Paljon. Hänellä on siitä jopa kansio. Nyt hän haluaa tietää, mikä se on, mihin hän melkein yltää – yhdessä Antin kanssa.
