Novelli · Pari
Laura ja Ville ovat olleet yhdessä yhdeksän vuotta ja tietävät toisistaan melkein kaiken. Melkein. Illallinen vieraassa kaupungissa, pieni magneetti mekon alla ja sana, joka tarkoittaa seis.
Parvekkeen ovi oli raollaan, ja kaupunki tuli sisään raosta: raitiovaunu, joka kirskui mutkassa kaukana alhaalla, kyyhky, joka käveli edestakaisin kaiteella kädet selän takana, grillatun kalan tuoksu joltakulta, joka oli jo aloittanut iltansa. Ville makasi hotellin sängyllä pelkissä boksereissa ja luki matkaopasta ääneen sellaisella vakavuudella, jota hän muuten omisti vain laskelmille.
– Tässä sanotaan, ettei pidä syödä ravintoloissa, joiden edessä joku seisoo ja viittoilee sisään.
– Sitten emme syö sellaisissa, Laura sanoi kylpyhuoneesta.
– Ja että pitää olla mukavat kengät. Mäet ovat jyrkempiä kuin miltä näyttävät.
– Ville.
– Niin?
– Laske se kirja kädestäsi.
Ville laski. Laura tuli ulos tummanvihreässä mekossa, siinä ohutolkaimisessa, jonka hän oli ostanut häihin kolme vuotta sitten ja pitänyt sen jälkeen vain kerran, koska mikään tilaisuus ei ollut koskaan tuntunut tarpeeksi hyvältä. Hän oli kolmekymmentäneljä ja äänisuunnittelija teatterissa, ja hänellä oli taito asettua huoneeseen kuin hän olisi itse päättänyt, mihin valo osuu. Nyt hän asettui ikkunaan. Ville nousi istumaan.
– Olet kaunis, hän sanoi.
– Tiedän. Laura hymyili. Minulla on sinulle jotain.
Se oli pieni paketti, ei saippuaa isompi, kääritty samaan ruskeaan paperiin, jota kotikulman kirjakauppa käytti. Ville punnitsi sitä kädessään. Se oli kevyt. Hän avasi sen varovasti, niin kuin hän avasi kaiken, ja Laura seisoi ja rummutti sormillaan ikkunanpieltä.
Sisällä oli pieni esine mustaa silikonia, pyöristetty ja litteä, suunnilleen peukalon kokoinen. Ja erillinen osa, pidike. Ville käänteli niitä.
– Se on Lovense Ferri, Laura sanoi. Toinen osa on pikkuhousujen sisäpuolella. Toinen on ulkopuolella ja pitää sen paikallaan magneetilla.
– Selvä, Ville sanoi hitaasti. Hän katsoi ylös. Ja mitä minun pitäisi tehdä sillä?
Laura tuli luo, otti hänen puhelimensa yöpöydältä, avasi sen hänen syntymäpäivällään – hän ei ollut koskaan viitsinyt vaihtaa koodia – ja näytti sovelluksen, jonka olemassaolosta Ville ei ollut tiennyt.
– Asensin sen eilen, kun olit suihkussa. Yhdistin sen jo. Sinun ei tarvitse tehdä lelulle mitään. Sinun pitää tehdä jotain minulle.
Hetken oli hiljaista. Kyyhky lensi kaiteelta pois. Ville katsoi näyttöä, jossa oli liukusäädin ja rivi pieniä kuvakkeita, ja sitten Lauraa. Laura oli punastunut, hän näki sen nyt, läiskä, joka alkoi solisluusta ja nousi ylöspäin.
– Haluat, että minä ohjaan sitä. Illallisen aikana.
– Jos sinä haluat.
– Jos minä haluan, Ville toisti, ja hänen äänessään oli jotain, mikä sai Lauran naurahtamaan.
He olivat puhuneet siitä ennenkin, sillä vähän kiertelevällä tavalla, jolla puhutaan asioista, joita halutaan mutta ei oikein uskalleta. Eräänä iltana vuosi sitten, elokuvan jälkeen, Laura oli sanonut ajattelevansa joskus sitä, ettei hänellä olisi kontrollia. Ei oikeasti, hän oli lisännyt nopeasti. Vain vähän. Vain leikkinä. Ville oli sanonut ymmärtävänsä, eikä Laura ollut uskonut häntä, eivätkä he olleet sen jälkeen puhuneet siitä.
Nyt Laura istuutui sängyn laidalle hänen viereensä.
– Säännöt, hän sanoi. Jos sanon lasku, sinä lopetat. Heti. Ei keskustelua, ei kysymyksiä siitä miksi. Jos koputan pöytään kahdesti, sinä hiljennät. Ja sinä kysyt minulta. Usein.
– Lasku, Ville sanoi. Miksi lasku?
– Koska se on ainoa sana, jonka voin sanoa ravintolassa ilman, että kukaan pitää sitä outona.
Ville nyökkäsi. Sitten hän otti Lauran käden, käänsi sen ja suuteli ranteen sisäpuolta, sitä kohtaa, jossa iho oli ohuimmillaan.
– Entä jos minä en halua? hän kysyi. Jos minusta se on liikaa?
– Sitten sanot sen, ja me syömme kalaa ja menemme kotiin nukkumaan. Laura katsoi häntä. Haluan tätä todella. Mutta vain jos sinäkin haluat.
Ville katsoi pientä mustaa esinettä kämmenellään pitkän aikaa. Sitten hän ojensi sen Lauralle.
– Mene ja laita se päällesi, hän sanoi. Pöytä on varattu puoli yhdeksäksi.
Ravintola oli kujalla, joka oli niin kapea, että he olisivat voineet koskettaa kumpaakin seinää yhtä aikaa. Kukaan ei seissyt ulkona viittoilemassa. Sisällä oli sinivalkoista kaakelia lattiasta kattoon, kahdeksan pöytää, harmaapartainen tarjoilija esiliina korkealle solmittuna ja keittiö, joka näkyi luukun läpi ja jossa joku lauloi iloisesti ja nuotin vierestä.
He saivat pöydän seinän vierestä. Laura istuutui selkä kaakelia vasten, joka tuntui viileältä mekon läpi, ja Ville istuutui vastapäätä ja laski puhelimen lasinsa viereen näyttö alaspäin, kuin se olisi ollut mikä tahansa puhelin.
Ensimmäisen tunnin hän ei tehnyt mitään.
Laura huomasi odottavansa. He tilasivat mustekalaa ja leipää ja kumpikin lasin valkoviiniä, ja Laura odotti. Ville kertoi kollegasta, joka oli mennyt naimisiin hammaslääkärinsä kanssa, ja Laura nauroi ja odotti. Magneetti oli paikallaan, pieni paino lonkkaluuta vasten, jonka hän unohti ja muisti, unohti ja muisti. Joka kerta, kun Ville kurotti viinilasiaan kohti, jokin hänessä jännittyi.
– Olet hiljaa, Ville sanoi.
– Olet ilkeä.
– En ole tehnyt mitään.
– Juuri niin.
Ville hymyili, eikä se ollut hänen tavallinen hymynsä, se vähän anteeksipyytävä, joka hänellä oli, kun hän kertoi jotain, minkä arveli Lauran jo kuulleen. Tämä oli jotain muuta. Hän käänsi puhelimen, vilkaisi näyttöä sekunnin, kuin olisi lukenut viestin töistä, ja laski sen takaisin.
Se tuli kuin kuiskaus. Melkein ei mitään. Heikko, tasainen surina juuri siinä, missä lelu oli, niin kevyt, ettei Laura ollut aluksi varma, oliko se todellista. Sitten hän oli varma. Hän istui aivan liikkumatta haarukka puolivälissä matkalla suuhun.
– Onko hyvä? Ville kysyi hiljaa.
– On. Laura nielaisi. On. Vihreä.
Mustekala tuli grillattuna ja öljystä ja sitruunasta kiiltävänä. Laura söi. Surina jatkui hiljaisena ja sinnikkäänä, ja outoa oli, ettei se ollut liikaa – se oli liian vähän. Se oli kuin joku olisi pitänyt kättä sentin päässä hänen ihostaan koskematta häneen. Hän huomasi siirtelevänsä itseään tuolilla päästäkseen lähemmäs sitä. Hän huomasi, että Ville huomasi sen.
Ville puhui raitiovaunusta, jolla he menisivät huomenna, siitä keltaisesta, joka kulki mäkiä ylös, eikä Laura kuullut sanaakaan. Hän kuuli vain äänen, tai luuli kuulevansa, ja hän mietti, kuuliko viereisen pöydän pariskuntakin sen puheensorinan ja keittiön laulun alta, ja miettiminen teki asiasta vain pahemman.
Sitten Ville muutti jotain.
Se lakkasi olemasta tasaista. Siitä tuli rytmi, lyhyitä sykäyksiä ja taukoja niiden välissä, kuin sydän, joka oli päättänyt lyödä jossain muualla. Laura laski haarukkansa. Hän laski kätensä lattein kämmenin pöytäliinalle.
– Ville.
– Mm?
– Mitä sinä teet?
– Luen ohjeita, Ville sanoi ja selasi näyttöä peukalollaan. Kuvioita on useampia. En tiedä, mikä on paras. Ajattelin kokeilla ne kaikki läpi. Järjestelmällisesti.
Laura nauroi ääneen, niin että viereisen pöydän iäkäs pariskunta katsoi ylös, ja nauru muuttui kesken kaiken joksikin muuksi, sisäänhengitykseksi, jota hän ei ollut suunnitellut. Hän painoi käden suulleen. Ville katsoi häntä pöydän yli, ja hänen silmänsä olivat tummuneet.
– Sano, hän sanoi. Jos se on liikaa.
– Ei se ole liikaa.
– Sano silti.
Tarjoilija tuli kysymään, oliko kaikki hyvin. Laura sanoi, että kaikki oli erinomaista. Juuri kun hän sanoi erinomaista, värinä voimistui, kokonaisen pykälän ylöspäin, ja sana tuli ulos puolisävelaskeleen liian korkealta. Tarjoilija nyökkäsi ystävällisesti ja lähti. Laura potkaisi Villeä sääreen pöydän alla, ei kovaa.
– Anteeksi, Ville sanoi, eikä näyttänyt yhtään katuvalta. Peukalo lipsahti.
– Sinun peukalosi ei ole lipsahtanut kertaakaan koko elämänsä aikana.
Laura koputti pöytään kahdesti. Värinä hiljeni saman tien, takaisin kuiskaukseksi, ja hän hengitti ulos. Ville ei sanonut mitään, hän vain odotti, ja Laura piti hänestä juuri sillä hetkellä niin paljon, että se sattui jossain kylkiluiden alla. Kyse ei ollut lelusta. Kyse oli siitä, että Ville kuunteli. Että hän piti kädessään jotain, mikä oli Lauran, ja piti sitä varovasti.
He istuivat niin hetken. Hiljainen surina, ruoka, Villen jalka, joka oli löytänyt Lauran jalan pöydän alta ja lepäsi sitä vasten. Laura alkoi tottua, ja juuri kun hän oli tottunut, kun hänen olkapäänsä olivat laskeutuneet ja hän oli ottanut kulauksen vettä, Ville antoi sen nousta taas, hitaasti tällä kertaa, askel askeleelta, ja se oli kuin kävelisi mereen matalassa vedessä eikä huomaisi, kuinka syvää on tullut, ennen kuin aalto ylettyy rintaan.
Laura piti kiinni pöydän reunasta. Hän tunsi, miten se levisi, lämpö, siitä pienestä pisteestä ulospäin, ylös vatsaan ja alas reisiin, ja hän tunsi oman sykkeensä kaulassaan ja ranteissaan ja siellä, ennen kaikkea siellä. Kaakeli selkää vasten oli kylmä, ja kaikki muu oli lämmintä.
– Laura, Ville sanoi hyvin rauhallisesti. Katso minuun.
Laura katsoi häneen.
– Haluatko jälkiruokaa?
Aluksi Laura ei ymmärtänyt kysymystä. Sitten hän ymmärsi sen, ja hän ymmärsi, että Ville tiesi tarkalleen, missä hän oli, että Ville oli nähnyt sen hänen kasvoiltaan niin kuin oli nähnyt tuhat kertaa ennenkin, ja että Ville odotti nyt, mitä hän sanoisi. Se ratkaisi sen. Ei värinä. Kysymys.
Tarjoilija oli tulossa heitä kohti ruokalista kainalossa.
– Lasku, Laura sanoi. Kiitos. Lasku.
Se hiljeni samalla sekunnilla. Kokonaan. Laura istui paikallaan ja vapisi vähän ja tunsi, miten veri halusi jatkaa, vaikka mikään ei enää ajanut sitä eteenpäin, ja Ville oli jo kääntänyt puhelimen ja laskenut molemmat kätensä pöydälle, missä Laura näki ne.
– Laura, hän sanoi, ja nyt ääni oli toinen, hellävarainen. Oletko kunnossa?
Laura alkoi nauraa. Hän ei voinut lopettaa.
– Tarkoitin oikeasti laskua, hän sanoi. Haluan mennä kotiin. Haluan mennä kotiin nyt.
He kävelivät mäkiä ylös, ja matkaopas oli oikeassa, ne olivat jyrkempiä kuin miltä näyttivät. Kadun kivet olivat kuluneet kiiltäviksi ja kellertäviksi katulamppujen valossa, ja jossain heidän yläpuolellaan joku soitti kitaraa parvekkeella. Laura piti Villeä kädestä. Ville oli pannut puhelimen pikkutakkinsa sisätaskuun eikä ollut koskenut siihen ravintolan jälkeen.
– Voit laittaa sen taas päälle, Laura sanoi portaikossa, jossa kukaan ei nähnyt heitä.
– En, Ville sanoi. Nyt haluan nähdä sinut, kun teen sen.
Hississä Laura suuteli häntä. Hissi oli vanha, siinä oli ristikkoovi, joka vedettiin kiinni, ja se kulki niin hitaasti, että he ehtivät unohtaa, mihin kerrokseen olivat menossa. Villen käsi oli Lauran selällä, paljaalla iholla olkainten välissä, ja Laura tunsi hänen hengityksensä suullaan.
Huoneessa parvekkeen ovi oli yhä raollaan. Kaupunki oli hiljentynyt. Laura potkaisi kengät jaloistaan ja seisoi keskellä lattiaa ja katsoi Villeä, kun tämä riisui pikkutakkinsa, otti esiin puhelimen ja laski sen yöpöydälle näyttö ylöspäin tällä kertaa, niin että Laura näki sen.
– Saanko? Ville kysyi.
Laura nyökkäsi. Hän halusi, että Ville kuulisi sen myös.
– Saat.
Ville kosketti liukusäädintä, ja värinä palasi, matalana ja pehmeänä, ja Laura sulki silmänsä. Ville tuli hänen luokseen ja veti olkaimet alas, ensin toisen ja sitten toisen, ja mekko liukui lanteiden yli ja jäi lattialle hänen jalkojensa ympärille kuin vihreä lätäkkö. Laura seisoi siinä pikkuhousuissaan, ja pieni musta magneetti oli paikallaan, ja Ville laskeutui polvilleen hänen eteensä ja suuteli ihoa juuri sen yläpuolelta.
– Se surisee, Ville sanoi hänen vatsaansa vasten yllättyneenä. Nyt minä kuulen sen.
– Älä sano noin. Olen istunut ja miettinyt sitä koko illan.
– Siellä oli puheensorina ja keittiön laulu. Täällä on hiljaista.
Ville irrotti magneetin varovasti ja laski sen ja pienen vibraattorin yöpöydälle puhelimen viereen, missä ne jatkoivat surinaansa keskenään, kunnes hän kurotti puhelimeen ja sammutti. Sitten hän veti Lauran pikkuhousut alas, ja Laura astui niistä pois, ja Ville katsoi ylös häneen, ja Laura ajatteli, ettei ollut koskaan, yhdeksän vuoden aikana, nähnyt hänen näyttävän tuolta.
Ville suuteli häntä reiden sisäpinnalle. Sitten korkeammalle. Hän otti aikansa, yhtä järjestelmällisesti kuin oli selannut kuviot läpi, ja Laura upotti kätensä hänen hiuksiinsa ja tunsi olevansa enemmän kuin valmis, että koko illallinen oli ollut pitkä matka tänne, ja kun Villen kieli löysi hänet, se oli kuin joku olisi vääntänyt äänenvoimakkuutta ylöspäin huoneessa, jossa kaikki oli jo liian kovalla. Hän nojasi lipastoon. Shampoopullo kaatui, eikä kumpikaan välittänyt.
– Sänkyyn, Laura sanoi. Ole kiltti.
Hän riisui Villeltä paidan, napeissa kesti ikuisuus, ja Ville nauroi hänen kärsimättömyydelleen ja auttoi. Ville oli lämmin ja tuoksui sitruunalta ja kadun yöltä. Laura asettui selälleen viileälle lakanalle, ja Ville asettui hänen päälleen, ei vielä häneen, vain siihen, ja Laura tunsi, kuinka kova hän oli hänen lonkkaansa vasten.
Laura kurotti yöpöydällä olevaa toilettilaukkua kohti ja kaivoi esiin pienen liukuvoidepullon, pjur Aquan, jonka hän oli pakannut sanomatta siitä mitään, kaatoi vähän käteensä ja otti Villestä kiinni. Ville hengitti ulos nenänsä kautta, pitkän, värisevän uloshengityksen, ja painoi otsansa Lauran otsaa vasten.
– Sinä suunnittelit tämän, hän sanoi.
– Olen äänisuunnittelija. Minä suunnittelen kaiken.
Ville nauroi Lauran kaulaa vasten, ja sitten hän lakkasi nauramasta, koska Laura ohjasi hänet itseensä, ja hän upposi Lauraan hitaasti, niin hitaasti, ja Laura nosti lanteitaan häntä vastaan, ja he makasivat niin hetken aivan liikkumatta ja vain tunsivat sen.
– Onko hyvä? Ville kuiskasi.
– Vihreä, Laura kuiskasi takaisin, ja Ville hymyili hänen poskeaan vasten.
Sitten Ville liikkui. Laura kietoi jalkansa hänen ympärilleen. Hän ei halunnut enää hitaasti, ja hän sanoi sen, ja Ville kuunteli sitäkin, aivan kuten hän oli kuunnellut kaikkea muuta koko illan. Nyt rytmi oli hänen eikä minkään sovelluksen, syviä, tasaisia liikkeitä, jotka kasvattivat sitä, mitä Laura oli jo täynnä, ja Laura tunsi sen tulevan kauan ennen kuin se tuli, samaa hidasta nousua kuin ravintolassa, merta, joka syvenee huomaamatta.
Laura ojensi kätensä, otti puhelimen yöpöydältä ja painoi sen Villen käteen.
– Uudestaan, hän sanoi. Laita se takaisin. Haluan molemmat.
Ville katsoi häntä sekunnin kysyvästi, ja Laura nyökkäsi. Ville vetäytyi hänestä hetkeksi, ja Laura asetti pienen vibraattorin sormillaan paikalleen itseään vasten, se oli ulkopuolella, juuri siinä, missä pitikin, ja kun Ville tuli takaisin häneen, hänen kehonsa painoi sen Lauraa vasten, ja hän nosti voimakkuutta peukalollaan pykälän, ja sitten toisen.
Sen jälkeen ei kestänyt kauan. Laura tuli kasvot Villen olkapäätä vasten ja päästi äänen, jota hän ei tunnistanut omakseen, ja sitä kesti pitkään, aaltoina, ja Ville piti häntä sen läpi eikä lakannut liikkumasta ennen kuin Laura sanoi hänen nimensä, ja silloin Villekin tuli, raskaasti ja Lauran nimi suussaan, ja puhelin liukui hänen kädestään lattialle, jossa se jäi surisemaan mattoa vasten, kunnes Laura kurottautui sängyn reunan yli ja sammutti sen.
Jälkeenpäin he makasivat raidallisessa katuvalon juovassa, joka lankesi sisään parvekkeen ovesta. Joku käveli ohi alhaalla kadulla ja lauloi. Ville makasi pää Lauran vatsalla, ja Laura veti sormiaan hänen hiustensa läpi.
– Unohdin kysyä yhden asian, Ville sanoi pitkän ajan kuluttua.
– Minkä?
– Mitä tapahtuu, jos minä sanon lasku?
Laura kohotti päätään ja katsoi häntä.
– Sitten minä lopetan, hän sanoi. Heti. Onko jotain, mitä haluaisit meidän tekevän?
– Ei tänä iltana. Ville kääntyi ja suuteli häntä vatsalle. Mutta huomenna me menemme keltaisella raitiovaunulla mäkiä ylös. Ja ajattelin, että minä voisin pitää sen mukana. Ja että sinä voisit pitää puhelinta.
Laura ei sanonut hetkeen mitään. Sitten hän alkoi hymyillä, hitaasti, pimeässä.
– Anna peukalosi, hän sanoi. Minun pitää harjoitella.
Ennen kuin he nukahtivat, Laura nousi ja huuhteli pienen vibraattorin lavuaarissa haalealla vedellä ja saippualla ja laittoi sen kuivumaan pyyhkeelle Villen hammasharjan viereen. Ville makasi sängyssä ja katseli häntä ovensuun läpi. Ulkona taivas sataman yllä harmaantui hitaasti, ja heillä oli kolme päivää jäljellä.
Novelli · Pari
Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä neljätoista vuotta, ja heidän on yhä helpompi nauraa sängyssä kuin melkein kenenkään muun tuntemansa. Tänä iltana he avaavat paketin, jonka he ostivat yhdessä kolme viikkoa sitten.
Novelli · Roolileikki
Seitsemän yhteisen vuoden jälkeen Laura ja Mikko päättävät leikkiä vallalla – huolella valmistautuen, listojen, turvasanojen ja sellaisen mekon kanssa, joka narisee aina, kun hän liikkuu.
Novelli · Pari
Ville on lukenut eturauhasesta. Paljon. Hänellä on siitä jopa kansio. Nyt hän haluaa tietää, mikä se on, mihin hän melkein yltää – yhdessä Antin kanssa.
