Novelli · Pari
Ville on lukenut eturauhasesta. Paljon. Hänellä on siitä jopa kansio. Nyt hän haluaa tietää, mikä se on, mihin hän melkein yltää – yhdessä Antin kanssa.
Liemi oli ollut liedellä puoli seitsemästä asti. Antti oli paahtanut luut uunissa, kun ulkona oli vielä pimeää, antanut niiden ruskistua, kunnes keittiö tuoksui ravintolalta heti sulkemisajan jälkeen, ja nostanut ne sitten isoon kattilaan sipulin, porkkanoiden, varsisellerinpalan ja niin suuren vesimäärän kanssa, että se ulottui melkein reunaan asti. Nyt liemi poreili niin hiljaa, että pinta vain värähteli. Tämä oli hänen sunnuntainsa: kahdeksan tuntia, ei aikataulua, ei tilausta, jonka piti lähteä pöytään neljä.
Ville istui keittiön pöydän ääressä aamutakissa kahvikupin kanssa, josta hän oli lakannut juomasta. Hänellä oli kirja auki edessään, mutta hän ei ollut kääntänyt sivua vartin aikana. Antti oli pannut sen merkille samalla tavalla kuin hän pani merkille, kun joku keittiössä piti veistä vähän liian tiukasti.
– Et sinä lue, Antti sanoi.
– Luenpas.
– Olet ollut samalla sivulla siitä asti, kun kuorin liemen ensimmäisen kerran.
Ville läimäytti kirjan kiinni. Hän oli kolmekymmentäkolme, kirjastonhoitaja, ja hänellä oli kasvot, jotka punastuivat helposti, mitä hän itse vihasi ja Antti rakasti. Nyt ne punastuivat.
– Minulla on pyyntö, Ville sanoi. Se ei koske ruokaa.
– Kaikki koskee ruokaa.
– Ei tällä kertaa.
Antti pienensi lämpöä pykälän, vaikka se ei ollut tarpeen, ja tuli istumaan vastapäätä keittiöpyyhe yhä olallaan. He olivat asuneet yhdessä kolme vuotta. Hän tunsi Villen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä oli valmisteltu; Ville valmisteli kaiken. Hän laittoi keittokirjoihinsa sivumerkkejä.
– Okei, Antti sanoi. Minä kuuntelen.
Ville pyöräytti kahvikuppia kierroksen pöytälevyllä.
– Tiedät, etten ole koskaan oikein tykännyt penetraatiosta. Että se on tuntunut enemmän joltain, mistä minun pitäisi tykätä, kuin joltain, mistä oikeasti tykkään.
– Tiedän. Eikä sillä ole koskaan ollut mitään väliä.
– Tiedän, ettei sillä ole ollut väliä. Ei se ole se. Hän veti henkeä. Olen lukenut eturauhasesta.
Antti odotti.
– Paljon, Ville sanoi. Olen lukenut tosi paljon. Minulla on kansio.
– Tietysti sinulla on kansio.
– Ja minä kokeilin. Suihkussa, jokin aika sitten. Vain yhdellä sormella. Ja se oli – hän haki sanoja, ja Antti näki, mitä se hänelle maksoi – se oli kuin sana olisi ollut kielen päällä. Kuin siellä olisi ollut jotain, mihin melkein ylsin mutten ihan. Ja minä haluan tietää, mikä se on. Sinun kanssasi.
Keittiössä tuli hiljaista, lukuun ottamatta kattilan heikkoa porinaa. Antti kurottui pöydän yli ja otti hänen kätensä.
– Mitä tarvitset minulta? hän kysyi.
– Ettet naura.
– En naura.
– Sinä hymyilet.
– Hymyilen, koska sinulla on kansio, Antti sanoi. En sinulle. En ikinä sinulle. Näytä se kansio.
Ville haki tietokoneen. Se todella oli kansio, alakansioineen. He istuivat tiiviisti vierekkäin ja lukivat, olka olkaa vasten, kun liemi tummui liedellä ja keittiön ikkuna huurtui. Kävi ilmi, että Ville oli jo valinnut: Rocks-Off O-Boy, sarjansa pienin ja kevyin, kapea, leveällä tyvellä, joka ei voinut liukua liian syvälle, ja pienellä moottorilla ulommassa osassa, joka asettuisi välilihaa vasten.
– Valmistaja kutsuu sitä aloittelijan malliksi, Ville sanoi. Se kuulosti hyvältä alulta.
– Alku on hyvä, Antti sanoi. Kaikki, mitä teen, alkaa siitä, ettei ole kiire.
Hän painoi nappia ja tilasi ennen kuin Ville ehti katua, ja sitten hän nousi ja kuori kattilaa taas, vaikka sekään ei ollut tarpeen.
Paketti tuli eräänä keskiviikkona, ja Ville odotti avaamisen kanssa, kunnes Antti tuli kotiin vähän puolenyön jälkeen ruskistetun voin ja friteerausrasvan haju hiuksissaan. He avasivat sen keittiön pöydän ääressä kuin lähetyksen, johon ei oikein luotettu.
Lelu oli pienempi kuin Antti oli kuvitellut. Sileä ja samettisen pehmeä, pyöristetty kärki, kapea kaula ja leveämpi ulko-osa pienine nystyineen, ja tyven läpi kulkevaan kanavaan oli työnnetty pieni sylinteri. Hän punnitsi sitä kädessään. Se ei painanut melkein mitään.
– Se on söpö, hän sanoi.
– Älä sano söpö.
– Se on söpö kunnioitusta herättävällä tavalla.
Hän painoi nappia. Mitään ei tapahtunut. Hän painoi uudestaan.
– Se on rikki.
– Siinä on eristeliuska, Ville sanoi ja otti sen häneltä. Pariston ja kontaktien välissä. Ettei paristo tyhjene varastossa.
Hän kiersi sylinterin korkin auki, veti pois läpinäkyvän muoviliuskan ja kiersi korkin takaisin, huolellisesti, kolme pientä ylimääräistä kierrosta. Antti painoi nappia taas. Ei mitään.
– Se on edelleen rikki.
– Pidä pohjassa, Ville sanoi. Kolme, neljä sekuntia. Se on matkalukko.
– Mistä sinä sen tiedät?
– Kansiosta.
Antti piti nappia pohjassa, laski hiljaa, ja neljällä se heräsi hänen kädessään surinaan, joka sai heidät molemmat hätkähtämään. Kello oli puoli yksi keskiviikkoyönä, ja he istuivat keittiössä ja nauroivat niin, että Villen piti pyyhkiä silmiään aamutakin hihaan. Antti naksutteli eteenpäin tilojen läpi. Surinaa. Sykettä. Nopeampaa sykettä. Jotain, mikä kuulosti kimalaiselta tulitikkulaatikossa.
– Takaisin edelliseen, Ville sanoi.
– Ei onnistu. Se menee vain eteenpäin.
– Sitten sinun pitää kiertää koko kierros.
– Se on liikenneympyrä, Antti sanoi ja naksutteli ympäri, kunnes he olivat taas alussa, ja silloin he nauroivat uudestaan.
Sitten hän sammutti sen ja laski sen pöydälle heidän väliinsä, ja nauru hiipui, ja jokin muu tuli sen tilalle.
– Ei tänä yönä, Ville sanoi. Sinä olet väsynyt. Ja minä haluan aikaa.
– Sunnuntaina, Antti sanoi. Silloin meillä on kokonainen päivä.
Paristo oli sellaista mallia, jota ei löytynyt ruokakaupasta eikä huoltoasemalta. Sekin luki kansiossa, että varaparistoja kannatti ostaa. Antti löysi niitä lopulta pienestä rautakaupasta työmatkan varrelta seuraavana päivänä, kahden kappaleen levyn, ja osti varmuuden vuoksi kolme levyä. Hän kantoi niitä kokintakkinsa rintataskussa koko illan, ja aina kun hän tunsi ne siellä, hän hymyili kastikkeeseen.
Sunnuntaina liemi oli taas liedellä. Seitsemän maissa illalla koko asunto tuoksui siltä, tummalta ja makealta ja suolaiselta, ja ikkunat olivat huurussa ylös asti.
Ensin he kävivät yhdessä suihkussa. Antti pesi lelun hanan alla haalealla vedellä ja miedolla saippualla – ei astianpesuainetta, Ville oli sanonut kansion arvovallalla – ja tarkisti, että korkki oli kiinni, ennen kuin huuhteli sen. Sitten hän pesi Villen, hitaasti, selän ja lapaluut ja ristiselän, kunnes Ville nojasi otsansa kaakeleihin ja lakkasi puhumasta.
Makuuhuoneessa Ville oli levittänyt pyyhkeen lakanan päälle. Yöpöydällä oli pullo vesipohjaista liukuvoidetta, lelu ja lasi vettä. Lamppu oli himmennetty niin pieneksi kuin se meni. Hän istui sängyn laidalla pelkissä alushousuissa ja näytti samalta kuin ennen luentoa, jonka hän itse piti: kootulta ja kauhuissaan.
– Minua jännittää, hän sanoi.
– Tiedän.
– Entä jos se ei tunnu miltään. Entä jos olen lukenut kolmesataa sivua ei-mistään.
Antti istuutui hänen viereensä.
– Liemellä on kahdeksan tuntia aikaa, hän sanoi. Se ei parane siitä, että nostan lämpöä. Meilläkin on kahdeksan tuntia. Ja jos se ei tunnu miltään, syömme lientä ja sinulla on edelleen kaupungin paras kansio.
Ville nauroi, ja hänen olkapäänsä laskivat sentin.
– Käy vatsallesi, Antti sanoi.
Hän aloitti selästä. Pelkät kädet, kuivat ja lämpimät, pitkin vedoin niskasta alas selkärankaa pitkin, lantion yli, takaisin ylös. Hän painoi peukaloitaan lapaluiden ympärillä oleviin lihaksiin, kunnes Ville voihkaisi tyynyyn, ja sitten alempana, ristiselässä, pehmeässä notkossa pakaroiden yläpuolella. Hän otti aikaa. Hän tunsi, milloin Ville lakkasi vastustelemasta, milloin henkäykset pitenivät ja keho painui raskaammin patjaa vasten, kuin taikina, joka lakkaa olemasta kimmoisa ja alkaa antaa periksi.
Hän veti alushousut alas, ja Ville nosti lantiotaan auttaakseen.
– Onko tähän asti okei? Antti kysyi.
– Mm.
– Onko se kyllä?
– Se on kyllä.
Antti kaatoi liukuvoidetta kämmeneensä, reilusti, ja lämmitti sitä sormiensa välissä. Kansio oli ollut tästä kohdasta selvä, eikä hän aikonut säästellä. Hän antoi kätensä ensin levätä Villeä vasten liikkumatta, pelkkää lämpöä ja painoa, ja alkoi sitten kiertää hitaasti ympyrää, ulkopuolelta. Ville hengitti ulos, pitkään.
– Sano, jos haluat, että lopetan.
– Sanon kyllä.
Hän kiersi, kunnes Ville itse painautui kättä vasten. Silloin hän antoi yhden sormen liukua sisään, vain vähän, ja pysähtyi siihen. Ville jännittyi ja päästi taas irti, ja Antti odotti, kunnes tunsi sen tapahtuvan sisältäpäin, sen pehmeän myöntymisen.
– Miltä tuntuu?
– Oudolta. Ei pahalta. Oudolta.
Antti antoi sormen liukua syvemmälle ja taivutti sitä varovasti napaa kohti, niin kuin kansiossa oli kuvattu, ja tunsi jotain: kiinteämmän kohdan, pyöreän, kuin kastanja ihon alla. Hän painoi, tuskin ollenkaan.
Ville päästi äänen, jota hän ei ollut koskaan ennen päästänyt.
– Siinä, hän sanoi tyynyyn. Se on se. Se on se sana.
Antti hymyili pimeässä ja jatkoi, kevyesti, rytmikkäästi, ja Villen lantio alkoi liikkua kättä vasten, ja kesti pitkään ennen kuin kumpikaan sanoi enää mitään.
– Haluan kokeilla sitä nyt, Ville sanoi lopulta. Ääni oli karhea. Mutta haluan tehdä sen itse. Ainakin ensin.
Hän kävi kyljelleen ylempi polvi koukussa. Antti voiteli lelun kunnolla, enemmän liukuvoidetta kuin arveli tarvittavan ja sitten vielä vähän lisää, ja laski sen Villen käteen. Hän asetti oman kätensä sen päälle ja seurasi mukana ohjaamatta.
Kärki liukui sisään helpommin kuin hän oli odottanut. Ville pysähtyi kaulan kohdalla, hengitti, jatkoi. Leveämpi ulko-osa asettui ihoa vasten kivespussin taakse, ja lelu pysyi siinä itsestään, liikkumatta, ja Ville päästi irti ja makasi aivan hiljaa.
– Okei? Antti kuiskasi.
– Se pysyy, Ville sanoi. Se painaa juuri siitä. Ilman että minun tarvitsee tehdä mitään.
– Haluatko, että laitan sen päälle?
Hetken epäröinti. Sitten:
– Joo. Pienimmälle.
Antti piti nappia pohjassa ja laski hiljaa neljään. Surina oli matala, melkein olematon, mutta hän näki sen kulkevan Villen kehon läpi kuin sähkövirran johdossa. Ville tarttui lakanaan.
– Voi, hän sanoi. Eikä sitten mitään muuta pitkään aikaan.
Antti asettui tiiviisti hänen taakseen, rinta selkää vasten, ja suuteli hänen niskaansa ja antoi käden vaeltaa hänen vatsansa yli ja alas. Ville oli kova, kovempi kuin Antti muisti hänen olleen pitkään aikaan, ja kun Antti sulki kätensä hänen ympärilleen, koko hänen kehonsa kaartui taaksepäin Anttia vasten.
– Seuraava, Ville sanoi. Seuraava tila.
Antti naksautti. Syke tuli aaltoina, ja Ville hengitti sen tahdissa, ja se oli hyvä, se oli tosi hyvä, ja Antti naksautti taas, kun Ville pyysi – ja uusi tila oli kova ja nykivä, ja Ville parahti, ”ei, ei, väärä”, ja Antti tunsi naurun kuplivan esiin heissä molemmissa yhtä aikaa.
– Liikenneympyrä, Ville huohotti.
– Liikenneympyrä, Antti sanoi ja naksutteli koko kierroksen ympäri, pois ja päälle, takaisin pehmeään sykkeeseen, ja Ville nauroi yhä, kun nauru muuttui joksikin muuksi.
Se rakentui hitaasti. Antti hyväili häntä samassa hitaassa tahdissa kuin syke, painoi välillä kämmenellään kevyesti ulko-osaa vasten ja kysyi, ja Ville vastasi kyllä ja lisää ja siinä eikä sitten enää sanoilla ollenkaan. Se ei ollut sellaista kuin Antti oli ennen nähnyt hänen tulevan. Se oli syvempää. Se alkoi kauempaa sisältä ja kesti kauemmin, kuin jokin olisi noussut hänen läpiään ylöspäin sen sijaan että olisi valunut ulos, ja kun se viimein pääsi perille, Ville tärisi niin, että sänky tärisi mukana, pitkinä aaltoina, yksi toisensa perään, ja hän piti Antin kädestä kiinni molemmin käsin.
– Pois, hän sanoi sitten. Pois, pois, kiltti.
Antti sammutti sen heti. Hiljaisuus oli valtava. Hän antoi Villen itse, kun tämä oli valmis, vetää lelun hitaasti ulos, laski sen pyyhkeelle ja veti peiton heidän molempien päälle.
Ville makasi kasvot Antin kaulaa vasten ja hengitti. Kesti useita minuutteja, ennen kuin hän sanoi mitään.
– Minä löysin sen sanan.
– Mikä se on?
– En kerro. Se on minun.
Antti nauroi hänen hiuksiinsa.
– Ensi kerralla, Ville sanoi hetken päästä, haluan tehdä sen sinulle. Jos haluat.
Antti mietti sitä. Hän ajatteli sormea, ja kastanjaa, ja ääntä, jonka Ville oli päästänyt.
– Haluan, hän sanoi.
Keskiyöllä Antti siivilöi liemen. He seisoivat keittiössä aamutakeissa ja joivat sitä kulhoista, lämpimänä ja tummana ja aivan kirkkaana, kun lelu lepäsi pyyhkeellä tiskipöydällä huuhdeltuna ja kuivana, korkki tiukasti kiinni kierrettynä, ja kolme varaparistolevyä oli sen vieressä kuin lupaus.
– Tämä on hyvää, Ville sanoi.
– Se on saanut ottaa aikansa, Antti sanoi.
Novelli · Pari
Emmi on piilottanut paketin verstaan lasitepurkkien taakse. Riikka avaa sen, on pitkään hiljaa – ja ottaa sitten esiin kynän.
Novelli · Pari
Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä neljätoista vuotta, ja heidän on yhä helpompi nauraa sängyssä kuin melkein kenenkään muun tuntemansa. Tänä iltana he avaavat paketin, jonka he ostivat yhdessä kolme viikkoa sitten.
Novelli · Pari
Laura ja Ville ovat olleet yhdessä yhdeksän vuotta ja tietävät toisistaan melkein kaiken. Melkein. Illallinen vieraassa kaupungissa, pieni magneetti mekon alla ja sana, joka tarkoittaa seis.
