Novelli · Soolo
Kaksikymmentä vuotta Petri on pitänyt huolta kaikesta ja kaikista paitsi itsestään. Sitten hän muuttaa kaksioon, jonka seinät ovat paljaat – ja löytää paketin, jolle hän ei oikein tiedä mitä tehdä.
Viimeiseen muuttolaatikkoon oli kirjoitettu KEITTIÖ – MUUT, eikä kumpikaan muistanut, mitä muut tarkoitti.
Satu laski sen eteisen lattialle ja puhalsi hiussuortuvan kasvoiltaan. Hän oli kolme vuotta Petriä vanhempi ja oli kantanut yhtä monta laatikkoa kuin Petri, minkä hän oli muistanut mainita jokaisella porrastasanteella kolmanteen kerrokseen asti. Nyt hän seisoi kädet lanteilla ja katseli ympärilleen: kaksio, vastahiotut puulattiat, parveke sisäpihalle, ei verhoja, patja, joka oli yhä muovissaan.
– Tämä on kiva, hän sanoi. Tämä on oikeasti kiva, Petri.
– Tämä on tyhjä.
– Se ei ole sama asia.
Petri oli neljäkymmentäkaksi ja ollut eronnut kahdeksan kuukautta. Avioliitto ei ollut päättynyt riitaan vaan jonkinlaiseen yhteiseen väsymykseen, kuin kaksi ihmistä kantaisi samaa sohvaa ja kumpikin tajuaisi yhtäkkiä, ettei kumpikaan tiedä, minne se on menossa. Hän työskenteli käyttöinsinöörinä vesilaitoksella, mies, joka tiesi tarkalleen, mitä venttiilejä piti kääntää, kun jokin meni vikaan, ja neljätoista vuotta hän oli hoitanut kotitaloutta samalla tavalla: laskut, renkaanvaihdot, syntymäpäivät, tukkeutuneet viemärit. Jossain matkan varrella hän oli lakannut kysymästä itseltään, mitä hän itse haluaisi päivälliseksi.
Satu kaivoi kangaskassistaan harmaaseen paperiin käärityn paketin, jossa oli aivan liian iso punainen rusetti.
– Tupaantuliaislahja, hän sanoi. Avaat sen, kun olen lähtenyt. Enkä halua ikinä, ikinä kuulla siitä sanaakaan.
– Mikä se on?
– Vitsi. Satu veti takin päälleen. Lähinnä vitsi.
Hän halasi Petriä ovella pitkään, sillä tavalla kuin vain isosiskot halaavat – vähän liian lujaa ja lopuksi taputus selkään, kuin sanoakseen, että nyt riittää. Sitten hän oli poissa, ja Petri kuuli hänen askeleidensa katoavan portaita alas ja ulko-oven paukahtavan kiinni.
Hän istuutui muuttolaatikon päälle ja veti rusetista.
Sisällä oli jotain, mikä näytti isolta kultaiselta muovitaskulampulta, ja taiteltu kortti. Hän luki kortin ensin.
Olet pitänyt huolta kaikista muista kaksikymmentä vuotta. Naura nyt. Sitten voit miettiä, mitä tarkoitan. /S
Hän käänsi taskulampun ympäri, luki pakkauksen tekstin ja alkoi nauraa niin kovaa, että se kaikui paljaista seinistä. Fleshlight. Stamina Training Unit. Hän nauroi, kunnes joutui pyyhkimään silmiään, ja sitten hän istui hetken hiljaa se sylissään ja tunsi itsensä oudon liikuttuneeksi, mikä oli kaikkein absurdeinta.
Hän laittoi sen takaisin laatikkoon ja nosti laatikon vaatekaapin ylimmälle hyllylle talvitakin taakse.
Seuraavat viikot hän eli kuin mies hotellissa. Hän söi seisaaltaan keittiön tason ääressä. Hän kävi suihkussa neljässä minuutissa. Hän nukkui patjalla, joka lopulta pääsi pois muovista, ja nukahti puhelin rinnallaan ja heräsi siihen, että se liukui lattialle.
Oli lokakuinen tiistai, sade oli jatkunut lounaasta asti, kun hän huomasi masturboivansa suihkussa ja ajattelevansa varaosaa, joka piti tilata töihin. Hän sulki veden kesken kaiken. Seisoi siinä valuvana.
Näin se oli ollut pitkään, hän tajusi. Ei vain yksin ollessa – myös avioliitossa, viimeiset vuodet. Seksistä oli tullut jotain, mihin ehdittiin. Asia, joka kuitattiin ennen nukahtamista, nopeasti ja tehokkaasti, kuin tiskit. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tehnyt jotain hitaasti siksi, että se tuntui hyvältä, eikä siksi, että se oli tehtävä.
Hän muisti alun, kun hän ja Minna olivat olleet toisilleen uusia ja saattoivat maata kokonaisen sunnuntain verhot kiinni, syödä aamiaista sängyssä kolmelta iltapäivällä ja nukahtaa uudestaan. Jossain vaiheessa se oli kadonnut, eikä kumpikaan ollut huomannut milloin. Oli tullut töitä ja lainoja ja talo, jonka katto piti uusia, ja rakkaus oli kutistunut joksikin, mitä tehtiin marginaalissa, viimeisen sähköpostin ja herätyskellon välissä. Hän ei syyttänyt Minnaa. Hän oli ollut mukana kutistamassa sitä.
Outoa oli, että hän oli luullut sen kuuluvan asiaan. Että halu oli nuoremmille ihmisille, tai ihmisille, joilla oli enemmän aikaa, ja että hänen ikäisensä miehen pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä oli, eikä vaatia enempää. Mutta seisoessaan siinä kylmässä suihkussa saippua yhä hiuksissa hän tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jotain, mikä muistutti vihaa. Ei Minnaa kohtaan. Itseään kohtaan, koska hän oli niin kauan tyytynyt siihen, että sai asian hoidettua.
Hän kuivasi itsensä, veti jalkaansa collegehousut ja meni avaamaan vaatekaapin.
Kultainen kotelo oli painavampi kuin miltä näytti. Kaksi kierrekantta, yksi kummassakin päässä. Hän luki pakkauksessa olleen ohjelehtisen kahdesti, niin kuin hän luki kaikki käyttöohjeet, samalla vakavuudella, jolla hän oli lukenut uuden pumpun käsikirjan. Sitä sai käyttää vain vesipohjaisen liukuvoiteen kanssa. Holkki piti huuhdella haalealla vedellä käytön jälkeen ja antaa kuivua kunnolla. Takakansi säätäisi imua – kokonaan kiinni kierrettynä tiivis, vähän löysättynä pehmeämpi.
Ja sitten nimi. Stamina. Kestävyys. Hän oli aina ajatellut sen sanan tarkoittavan sinnittelyä, hampaiden puremista yhteen. Nyt, kun hän seisoi hiljaisessa asunnossa sade ikkunaa vasten, hän mietti, voisiko se tarkoittaa jotain muuta. Jäädä. Ei kiirehtiä pois.
Hän päätti tehdä sen kunnolla. Jos kerran aikoi tehdä sen.
Hän petasi sängyn puhtailla lakanoilla – hän oli lopulta ostanut sängyn, jossa oli tammiset päädyt, joita hän ei tarvinnut mutta joista hän piti. Hän sytytti nurkan lampun ja sammutti kattovalon. Hän otti esiin pyyhkeen ja pullon vesipohjaista liukuvoidetta, jonka oli ostanut netistä ja jota oli sitten vähän hävennyt paketin tullessa. Puhelimen hän jätti eteiseen näyttö alaspäin. Se tuntui naurettavalta ja juhlalliselta yhtä aikaa, kuin olisi kattanut pöydän vieraalle, joka ei koskaan tule.
Sitten hän kävi uudestaan suihkussa, ja tällä kertaa hän otti aikansa. Hän antoi lämpimän veden valua niskaan, kunnes olkapäät laskeutuivat. Hän saippuoi itsensä hitaasti ja huomasi asioita, joita ei ollut ajatellut pitkään aikaan: että käsivarren sisäpuolen iho oli pehmeämpää kuin hän luuli, että kylkiluiden yli vedetty käsi kutitti, että hän piti yhä oman saippuansa tuoksusta.
Makuuhuoneessa ilma tuntui viileältä lämmintä ihoa vasten. Hän asettui selälleen peiton päälle ja vain makasi siinä hetken, alasti, ja kuunteli sadetta ja omaa hengitystään. Hän kosketti itseään ilman päämäärää. Rintaa. Vatsaa. Reisien sisäpintaa. Kesti hetken, ennen kuin keho ymmärsi, ettei sen tarvinnut kiirehtiä minnekään, ja kun se lopulta ymmärsi, halu tuli hitaasti, kuin lämpö juuri päälle käännetystä patterista.
Hän kiersi etukannen auki. Sisällä oleva holkki oli vaaleanpunainen ja pehmeä ja antoi periksi, kun hän painoi sitä sormella. Hän kaatoi liukuvoidetta aukkoon ja itseensä, ja se oli kylmää, ja hän naurahti sille, että säpsähti. Hän lämmitti sitä hetken kädessään ennen kuin jatkoi.
Ensimmäisellä kerralla, kun hän upposi siihen, häneltä salpautui henki.
Se oli ahdas. Se oli tiivis ja pehmeä ja täynnä pieniä pyöreitä nystyröitä, jotka sulkeutuivat hänen ympärilleen koko matkalta, tasaisesti, taukoamatta, ja hän makasi aivan liikkumatta ja tunsi, miten hänessä jyskytti. Hän oli odottanut jotain mekaanista. Tämä ei ollut mekaanista. Se oli melkein liikaa, ja hänen ensimmäinen impulssinsa oli se vanha: nopeasti, nopeasti, hoida se alta pois.
Hän ei tehnyt niin.
Hän vetäytyi ulos yhtä hitaasti kuin oli mennyt sisään ja tunsi jokaisen nystyrän päästävän hänestä irti yksi kerrallaan. Sitten taas sisään. Ulos. Hän löysi rytmin, joka oli niin hidas, että se tuskin oli rytmi, enemmänkin kuin hengitystä. Ääni oli pehmeä ja märkä, ja hän piti siitä, piti siitä, että se oli hänen omansa eikä sen tarvinnut olla mitään muuta.
Kun hän kiersi takakannen kokonaan kiinni, se muuttui yhtäkkiä tiiviimmäksi. Aina kun hän vetäytyi taaksepäin, holkki vastusti, imi häntä perässään, ja hän voihkaisi ääneen tyhjässä asunnossa ja kuuli äänen kimpoavan seinistä eikä välittänyt. Hän löysäsi kantta taas puoli kierrosta, ja se pehmeni. Hän leikki sillä hetken – tiivis, pehmeä, tiivis – kuin vahvistimen säätimellä, kunnes löysi jotain siltä väliltä, mikä sai lanteet nousemaan itsestään.
Muutaman minuutin jälkeen hän oli lähellä. Keho tiesi tarkalleen, mitä se halusi, se oli tehnyt tämän tuhat kertaa, ja hän tunsi jännityksen kerääntyvän alaselkään.
Hän pysähtyi.
Hän makasi paikallaan holkki ympärillään, liikkumatta, ja hengitti. Sydän hakkasi. Se oli melkein tuskallista, ja samalla jokin hänessä hymyili. Hän antoi käden levätä vatsallaan. Laski hengenvetoja. Kuunteli sadetta, joka oli yltynyt, ja naapuria, joka veti vessan jossain päin taloa. Kun se oli tasaantunut tarpeeksi, hän aloitti alusta. Hitaammin kuin äsken.
Hän teki sen kolme kertaa. Toisella kerralla hän pääsi niin lähelle, että joutui puremaan huultaan, ja kolmannella kerralla tuntui kuin koko keho olisi herkistynyt, kuin jokainen pysähdys olisi lisännyt uuden kerroksen halua edellisen päälle. Hänen ihonsa oli kostea. Hän oli potkaissut peiton pois. Hän liikkui nyt koko kehollaan, lanteet tulivat kättä vastaan, eikä hän ajatellut varaosia tai laskuja tai ketään muuta ylipäätään – vain lämmintä tiiviyttä ja sitä, että hänellä oli aikaa. Kaikki aika, jonka hän halusi.
Kun hän lopulta antoi sen tapahtua, se ei ollut sellaista kuin hän muisti. Se alkoi kaukaa ja tuli lähemmäs aaltoina, ja kun se saavutti hänet, se nosti hänen selkänsä irti patjasta ja veti hänestä äänen, jota hän ei tunnistanut. Se kesti pidempään kuin yleensä. Se kulki reisien läpi sormenpäihin asti, ja jälkeenpäin hän makasi suu auki ja tuijotti kattoon ja nauroi, hiljaa ja hämmästyneenä, kuin mies, joka on löytänyt rahaa vanhan takin taskusta.
Hän makasi paikallaan, kunnes hiki alkoi jäähtyä. Sitten hän meni kylpyhuoneeseen, otti holkin kotelosta ja huuhteli sen haalealla vedellä, käänteli sitä suihkun alla, ravisti sen tyhjäksi ja asetti sen puhtaalle pyyhkeelle kylpyhuoneen hyllylle kuivumaan. Hän teki sen huolellisesti, niin kuin hän teki kaiken, mutta kiirehtimättä. Siinä oli jotain melkein hellää.
Seuraavalla viikolla hän osti verhot. Tummanvihreät, raskaat, joiden välillä hän oli seissyt kaupassa punniten kaksikymmentä minuuttia ennen kuin ymmärsi, ettei oikeaa vastausta ollut ja että hän sai valita sen, mistä piti. Hän ripusti ne sunnuntaina ja seisoi pitkään katsomassa, miten valo lankesi niiden läpi.
Illalla hän laittoi ruokaa. Ei mitään monimutkaista – uunikalaa, perunoita, salaattia – mutta hän kattoi ikkunan viereiseen pöytään lautasen ja lasin ja sytytetyn lyhdyn, ja hän istuutui ja söi hitaasti, eikä kukaan nähnyt hänen tekevän sitä. Se oli omituista vapautta. Hän huomasi pureskelevansa ja katselevansa samalla sadetta sisäpihan vaahterassa, ja hän tajusi, ettei ollut tehnyt niin hyvin pitkään aikaan. Vain syönyt. Ajattelematta samalla seuraavaa asiaa.
Tuntui kuin jokin olisi kääntynyt hänen sisällään, venttiili, joka oli ollut kiinni niin kauan, että hän oli unohtanut sen olemassaolon.
Myöhemmin, kun tiskit oli korjattu pois, hän otti esiin puhelimen ja avasi deittisovelluksen, jonka oli ladannut kaksi kuukautta sitten eikä ollut koskaan uskaltanut käyttää. Hän luki tyhjän profiilin ylimmän kysymyksen, ”Mikä tekee sinut iloiseksi?”, ja istui pitkän hetken peukalo näppäimistön yllä.
Sitten hän kirjoitti: ”Se, että otan rauhassa.”
Hän luki sen vielä kerran, hymyili ja antoi sen olla.
Hänen ei tarvinnut lähettää mitään tänä iltana. Ei ollut mitään kiirettä.
Novelli · Soolo
Yhdeksän vuotta päättyi ilman, että kukaan teki mitään väärin. Nyt Nooralla on maalilta tuoksuva asunto, vastaan hangoitteleva viikuna ja keittiön tasolla odottava paketti, kun sade piiskaa ikkunaa.
Novelli · Pari
Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä neljätoista vuotta, ja heidän on yhä helpompi nauraa sängyssä kuin melkein kenenkään muun tuntemansa. Tänä iltana he avaavat paketin, jonka he ostivat yhdessä kolme viikkoa sitten.
Novelli · Pari
Laura ja Ville ovat olleet yhdessä yhdeksän vuotta ja tietävät toisistaan melkein kaiken. Melkein. Illallinen vieraassa kaupungissa, pieni magneetti mekon alla ja sana, joka tarkoittaa seis.
