Novelli · Soolo
Yhdeksän vuotta päättyi ilman, että kukaan teki mitään väärin. Nyt Nooralla on maalilta tuoksuva asunto, vastaan hangoitteleva viikuna ja keittiön tasolla odottava paketti, kun sade piiskaa ikkunaa.
Paketti nojasi oveen, kun Noora tuli kotiin, kulmista märkänä ja hänen nimensä kirjoitettuna siihen tikkukirjaimin joltakulta, jolla oli selvästi ollut kiire. Naapuri rappukäytävän toiselta puolelta, eläkkeellä oleva merikapteeni, joka tervehti kaikkia samalla ystävällisellä epäluulolla, avasi ovensa täsmälleen samalla hetkellä, kun Noora kumartui ottamaan paketin.
”Paljon sadetta tänä iltana”, hän sanoi.
”Todella paljon”, Noora sanoi ja piti laatikkoa rintaansa vasten kuin se olisi sisältänyt jotain särkyvää. Mitä se tavallaan sisälsikin.
Asunnossa tuoksui yhä heikosti maali. Hän oli asunut siellä seitsemän viikkoa, siitä asti kun hän ja Janne olivat vihdoin sanoneet ääneen sen, minkä kumpikin oli tiennyt vuoden: että yhdeksän vuotta voi päättyä ilman, että kukaan on tehnyt mitään väärin. Janne oli saanut sohvan. Noora oli saanut kahvinkeittimen ja ison viikunan, josta kumpikaan ei ollut oikeastaan pitänyt mutta jota kumpikaan ei halunnut jättää jälkeensä. Nyt se seisoi ikkunan vieressä ja pudotti lehden viikossa, mielenosoituksellisesti, kuin alivuokralainen, joka ei ollut hyväksynyt muuttoa.
Hän laski paketin keittiön tasolle, ripusti märän takin kuivumaan ja laittoi teeveden kiehumaan. Katsoi pakettia. Istuutui. Katsoi taas.
Heidi sen oli päättänyt, tietysti. Kolme viikkoa aiemmin, kahden aivan liian ison nuudelikulhon ääressä, Heidi oli nojautunut pöydän yli ja kysynyt tavalliseen tapaansa varoittamatta: ”Milloin sait viimeksi orgasmin, jota kukaan muu ei suunnitellut?”
Noora oli avannut suunsa vastatakseen ja huomannut, että hänen piti miettiä. Heidi oli nähnyt sen. Heidi näki kaiken; hän oli kätilö ja oli, kuten hän itse asian ilmaisi, nähnyt ihmisistä enemmän kuin ihmiset itse.
”Niin arvelinkin”, hän oli sanonut ja pyyhkinyt puikkojaan servettiin. ”Lähetän linkin.”
Linkki vei viininpunaiseen Womanizer Premium 2:een, jonka väriä Heidi kuvaili sanoilla ”aikuinen mutta ei tylsä, ihan niin kuin sinä”. Noora oli lukenut arvosteluja kolmena iltana peräkkäin, huolellisesti, kuin kyse olisi ollut astianpesukoneesta, ja lopulta painanut osta-nappia eräänä yönä puoli yhdeltä sydän hakaten kuin joku olisi seissyt hänen takanaan katsomassa.
Nyt hän leikkasi teipin auki leipäveitsellä. Sisällä oli huomaamaton rasia, ja rasiassa se oli: pienempi kuin hän oli luullut, pehmeä ja viileä kädessä, viininpunainen ja yläpinnassa kapea kullanvärinen reunus. Se näytti joltain, mitä voisi pitää käsilaukussa huulipunan vieressä. Se ei näyttänyt, hän ajatteli, lainkaan joltain, mikä muuttaisi yhtään mitään.
Rasiassa oli myös ylimääräinen stimulointipää. Hän avasi pikaoppaan. Kaksi kokoa, S ja M, jotta istuvuuden pystyi valitsemaan. Hän nauroi ääneen yksin keittiössä. Yhdeksän vuotta miehen kanssa, joka ei ollut koskaan kysynyt, ja nyt pieni viininpunainen vempain kysyi, mikä koko hänellä oli.
Hän kytki magneettisen latausjohdon ja katsoi, kun pieni valo syttyi. Neljän tunnin käyttöaika, siinä luki. Hän laski ja päätyi siihen, että se oli pidempään kuin hänen edellinen suhteensa oli jaksanut pysyä hereillä tavallisena lauantai-iltana, ja sitten häntä hävetti vähän, että se oli hauskaa, ja sitten hän lakkasi häpeämästä.
Tee jäähtyi, kun hän luki neljästätoista voimakkuusaskeleesta, autopilottiohjelmista ja jostain, jonka nimi oli Smart Silence. Ulkona sade löi ikkunaan aaltoina, kuin joku olisi seissyt siellä ja heittänyt sitä ämpäreittäin.
Hän odotti yhdeksään, koska se tuntui säädyllisemmältä, ja nauroi itselleen, että ylipäätään ajatteli sillä tavalla. Säädyllisemmältä kenen silmissä? Viikunan?
Hän kävi pitkään ja kuumassa suihkussa. Huuruisesta peilistä hän näki itsensä ääriviivoina: olkapäät, jotka olivat aina liian ylhäällä piirustuspöydän ääressä vietetyn päivän jälkeen, pieni arpi polvessa kymmenen vuoden takaisesta laskettelutapaturmasta, lanteet, joita Janne oli kerran kutsunut ”tukeviksi” ja luullut sitä kohteliaisuudeksi. Kolmekymmentäneljä vuotta vanha, maisema-arkkitehti, vasta sinkuksi jäänyt, eikä hän ollut katsonut omaa kehoaan tällä tavalla hyvin pitkään aikaan. Ei arvioidakseen sitä. Vain nähdäkseen sen.
Hän veti päälleen vanhan, aivan liian ison t-paidan, jossa hän aina nukkui. Seisoi makuuhuoneen ovella. Riisui sen taas ja heitti tuolille.
Yöpöydälle hän sytytti kynttilän, sellaisen, jota Janne ei ollut koskaan halunnut makuuhuoneeseen, koska palovaroitin oli herkkä ja Janne vielä herkempi. Liekki lepatti ja asettui sitten aloilleen. Katulamppu ulkona loisti märän ikkunan läpi ja maalasi kattoon valuvia kuvioita, pieniä jokia, jotka haarautuivat ja kohtasivat taas.
Kynttilän vieressä oli pullo pjur Aquaa. ”Ja osta vesipohjaista liukkaria, joka toimii lelujen kanssa”, Heidi oli sanonut. ”Kiität minua myöhemmin.” Noora oli ostanut sen ja laittanut sen paikalleen jo toissapäivänä, kuin rekvisiitaksi näytelmään, jota hän ei tiennyt uskaltaisiko esittää.
Hän asettui makaamaan puhtaille lakanoille. Viileää selkää vasten, lämmintä huoneessa. Sade kuulosti kaukaisilta aplodeilta.
Aluksi hän ei koskenut leluun lainkaan. Hän antoi käsiensä kulkea minne ne halusivat, hitaasti, vatsan yli ja ylös rinnoille, kuin olisi tervehtinyt jotakuta, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Nännit kiristyivät sormenpäiden alla. Hän hengitti ulos syvemmin kuin koko päivänä ja tunsi, miten jokin hänessä irtosi, solmu, jota hän ei ollut edes tiennyt kantavansa.
Sitten hän otti lelun. Painoi painiketta. Pieni valo syttyi. Mitään ei tapahtunut.
Hän painoi uudelleen. Valo paloi. Ei vieläkään mitään.
”Ei”, hän sanoi ääneen katolle. ”Älä sano, että olet rikki. Ei tänä iltana.”
Sitten hän muisti. Smart Silence. Se käynnistyi vasta, kun se oli ihoa vasten. Hän oli lukenut sen keittiössä tunti sitten ja unohtanut sen samalla sekunnilla, kun alkoi jännittää, mikä oli niin tyypillistä hänelle, että häntä alkoi hihityttää.
Hän tiputti vähän liukkaria yläpään pehmeään aukkoon, levitti loput kahdella sormella sinne, missä lelun oli määrä olla, ja tunsi, kuinka viileää se oli, ennen kuin hänen oma lämpönsä otti vallan. Sitten hän laski lelun alas varovasti, kunnes silikoni sulki klitoriksen sisäänsä.
Se heräsi.
Se ei ollut värinää, ei sellaista kuin hän oli odottanut. Se oli jonkinlaista sykkivää imua, rytmistä ja kevyttä, kuin joku ruumiiton olisi hengittänyt häntä vasten. Ensimmäisellä askeleella se oli melkein ei mitään, kutitusta, kysymys. Hän naurahti taas, mutta nauru jäi tällä kertaa lyhyemmäksi ja päättyi sisäänhengitykseen.
Hän painoi plussaa.
Kaksi. Kolme. Nyt jokin veti häntä, ei pinnalta vaan syvemmältä, kuin syke olisi löytänyt tien taaksepäin hänen lävitseen. Hän tunsi turpoavansa pehmeän silikonin alla, kastuvansa kunnolla, lämpimäksi ja liukkaaksi, ja lanteidensa nousevan itsestään sentin irti patjasta.
Hän muutti kulmaa nähdäkseen, mitä tapahtui, menetti kosketuksen, ja lelu vaikeni heti hänen kädessään. ”Ihan oikeasti”, hän mutisi ja laski sen takaisin, ja se heräsi taas, tottelevaisena kuin koira. Hän ymmärsi pian niksin: pitää se paikallaan, antaa sen tehdä työ, lakata yrittämästä suoriutua.
Neljä. Viisi. Hän tarttui lakanaan vapaalla kädellään.
Juuri tässä kohtaa, hän ajatteli sillä viimeisellä selkeällä aivojensa osalla, joka vielä ajatteli, hän yleensä alkoi tehdä listoja. Osta maitoa. Vastaa kaupungin sähköpostiin. Tarkista, onko Janne saanut talvirenkaansa. Mutta listoja ei tullut. Niille ei ollut tilaa. Oli vain syke ja lämpö ja sateen ääni ja hänen oma hengityksensä, joka tiheni ja voimistui eikä enää kuulostanut hänen omaltaan.
Kuusi.
Hän tuli niin nopeasti, että se oli melkein epäkohteliasta. Se alkoi vetona navan alapuolella, supistuksena, joka kasvoi ja kasvoi, kunnes ei enää jaksanut pidätellä, ja sitten se romahti pitkinä aaltoina, jotka kulkivat reisiin ja ylös vatsaan ja lakanaa puristaviin sormiin asti. Hän kuuli itsensä päästävän äänen, jota ei ollut koskaan ennen kuullut, matalan ja avoimen ja täysin häpeilemättömän.
Sitten hän makasi aivan liikkumatta, hiljennyt lelu vatsallaan, ja huohotti kattoa kohti.
”Neljä minuuttia”, hän sanoi ei kenellekään. ”Neljä. Minuuttia.”
Hän ajatteli merikapteenia rappukäytävän toisella puolella ja toivoi, että seinät olivat niin paksut kuin välittäjä oli luvannut. Sitten hän ajatteli, että olkoot tai olkoot olematta. Hän oli maksanut tästä asunnosta ja tästä illasta, ja molemmat olivat hänen.
Uteliaisuus sai hänet kurottamaan lelua kohti uudelleen. Neljätoista askelta, ja hän oli päässyt kuuteen. Hän oli aina ollut se, joka luki koko käyttöohjeen, se, joka kiersi museon jokaisen salin, se, joka ei pystynyt jättämään kirjaa kesken sivulle kaksisataa.
Hän vaihtoi pienemmän pään, S:n, lähinnä nähdäkseen, tekikö se mitään eroa. Teki. Se istui tiiviimmin, tarkemmin, kuin sormi, joka tiesi täsmälleen, missä sen kuului olla. Hän kävi makaamaan kyljelleen toinen polvi koukussa ja tyyny reisien välissä, niin kuin hän oli maannut ollessaan yksin aivan toisella tavalla, aivan toisina vuosina.
Tällä kertaa hän kokeili autopilottia. Hän painoi painiketta ja antautui jollekin, jolla ei ollut hänestä mitään mielipiteitä. Se oli oudon vapauttava ajatus. Lelu ei tiennyt mitään hänen talvirenkaistaan tai hänen exästään tai siitä, että hän oli unohtanut kastella viikunan. Se vain vaihteli, rauhallisesti ja arvaamattomasti, kevyen ja raskaamman välillä, kysymyksen ja vastauksen välillä, ja joka kerta, kun hän luuli ymmärtäneensä kuvion, se muutti mieltään.
Hän antoi sen jatkaa pitkään. Hän antoi sen viedä itsensä melkein huipulle asti ja sitten vetäytyä taas, kuin vuorovesi. Hän kosketti rintojaan, veti peukaloa nännin yli, kunnes se kovettui, antoi sitten käden liukua alas lonkkaluun yli ja reisien väliin, missä hän oli niin märkä, että hämmästyi. Hän työnsi kaksi sormea sisäänsä ja koukisti niitä, hitaasti, itseään kohti, ja syke ulkopuolella ja sormet sisällä kohtasivat jossain puolivälissä.
”Tuossa”, hän kuiskasi. ”Ei. Tuossa.”
Se oli rehellisin keskustelu seksistä, jonka hän oli käynyt vuosiin, ja hän kävi sen itsensä kanssa.
Lopulta hän otti ohjat takaisin. Sammutti autopilotin, nosti askeleita yksi kerrallaan ja laski niitä mielessään niin kuin portaita lasketaan pimeässä. Seitsemän. Kahdeksan. Hänen jalkansa tärisivät. Yhdeksän.
Toinen orgasmi ei ollut kuin ensimmäinen. Ensimmäinen oli ollut yllätys; tämä oli päätös. Se vyöryi sisään hitaasti ja jäi, laantui ja palasi ja laantui taas, ja hän antoi sen jatkua, antoi lanteidensa liikkua lelua ja kättä vasten, antoi äänen tulla ulos vaimentamatta sitä. Kun se lopulta päästi hänet, hän makasi taas selällään hiestä kiiltävänä, hiukset otsaan liimautuneina ja hymy, jota hän ei saanut pois.
Kynttilä oli palanut puoleenväliin. Sade jatkui kuten ennenkin, itsepintaisena ja täysin välinpitämättömänä siitä, mitä oli juuri tapahtunut.
Puoliltaöin hän seisoi kylpyhuoneessa aamutakissa ja huuhteli lelua hanan alla. Se kesti upottamisen veteen, niin oppaassa oli lukenut, ja liukkari irtosi haalean vesisuihkun alla ilman, että hänen tarvitsi hangata. Hän kuivasi sen puhtaalla pyyhkeellä, vei sen makuuhuoneeseen ja kytki sen taas lataukseen. Pieni valo alkoi vilkkua, rauhallisesti ja tasaisesti.
Sitten hänelle tuli nälkä. Ei vähän nälkä, vaan sellainen nälkä, joka tuntuu koko kehossa, kuin pitkän uintilenkin jälkeen. Hän paahtoi kaksi leipäviipaletta ja levitti niille aivan liikaa voita ja vähän hunajaa ja söi ne seisaaltaan keittiön tason ääressä tyhjän laatikon vieressä. Viikuna katsoi häntä ikkunan luota. Hän olisi voinut vannoa, että se näytti vähemmän nyrpeältä kuin aamulla.
Puhelin oli tasolla. Hän epäröi sekunnin ja kirjoitti sitten:
”Neljätoista askelta. Pääsin yhdeksään.”
Vastaus tuli minuutin sisällä, vaikka kello oli kaksitoista ja Heidillä oli aamuvuoro.
”MINÄ TIESIN.” Sitten kolme pientä liekkiä. Sitten: ”Ensi kerralla loppuun asti.”
Noora hymyili ja kirjoitti: ”Ensi kerralla minulla ei ole kiire.”
Hän laski puhelimen näyttö alaspäin, meni ikkunan luo ja avasi sen raolleen. Sisään virtaava ilma oli kylmää ja tuoksui märältä asfaltilta ja lehdiltä ja joltain vihreältä, jota hän ei osannut nimetä. Alhaalla kadulla joku pyöräili ohi jätesäkki päässään sadesuojana. Kauempana loistivat ikkunat muissa taloissa, muissa keittiöissä, muita ihmisiä, jotka ehkä myös valvoivat kenenkään muun tietämättä.
Hän ajatteli Jannea, eikä se sattunut. Hän ajatteli, että hän oli yhdeksän vuoden ajan odottanut, että joku muu löytäisi tien hänen luokseen, kuin hänen halunsa olisi ollut osoite, johon vain Jannella oli avain. Ja sitten siihen oli tarvittu vain sateinen tiistai, viininpunainen esine huomaamattomassa rasiassa ja rohkeutta olla utelias itsensä suhteen.
Se ei ollut lelu, hän ajatteli. Tai, se ei ollut pelkästään lelu. Se oli sitä, että hän oli kysynyt itseltään, mitä halusi, ja sitten todella kuunnellut vastausta.
Hän sulki ikkunan, puhalsi kynttilän sammuksiin ja kömpi peiton alle. Pimeässä latausvalo vilkkui yöpöydällä, pienenä ja sinnikkäänä, kuin majakan valo jossain kaukana ulapalla. Hän nukahti ennen kuin ehti ajatella huomista, ja ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan hänellä ei ollut minkäänlaista listaa.
Novelli · Soolo
Kaksikymmentä vuotta Petri on pitänyt huolta kaikesta ja kaikista paitsi itsestään. Sitten hän muuttaa kaksioon, jonka seinät ovat paljaat – ja löytää paketin, jolle hän ei oikein tiedä mitä tehdä.
Novelli · Pari
Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä neljätoista vuotta, ja heidän on yhä helpompi nauraa sängyssä kuin melkein kenenkään muun tuntemansa. Tänä iltana he avaavat paketin, jonka he ostivat yhdessä kolme viikkoa sitten.
Novelli · Pari
Laura ja Ville ovat olleet yhdessä yhdeksän vuotta ja tietävät toisistaan melkein kaiken. Melkein. Illallinen vieraassa kaupungissa, pieni magneetti mekon alla ja sana, joka tarkoittaa seis.
