Novelli · Etäsuhde
Veera ja Tuomas näkevät joka toinen viikonloppu ja ikävöivät toisiaan lopun ajan. Kaksi pakettia menee postissa ristiin, ja naurulla alkava videopuhelu päättyy aivan muualle.
Paketti oli hänen postilaatikossaan keskiviikkona, sähkölaskun ja keittiönovimainoksen väliin puristuneena. Veera nosti sen kahdella sormella ja luki lähettäjän hississä, ja sitten hän luki sen uudelleen, ja sitten hän seisoi eteisessä takki päällä ja paketti käsissään ja tunsi niskaansa kihelmöivän.
Hän oli kolmekymmentäkaksi ja arkkitehti, ja juuri tällä viikolla hän oli lähinnä silmäpari, joka tuijotti uimahallin pienoismallia mittakaavassa yksi kahteensataan. Hän oli lähtenyt kotoa puoli kahdeksalta ja tullut kotiin kymmentä vaille yhdeksän, hänellä oli liimaa etusormessa ja lyijykynänpätkä korvan takana, jonka hän oli unohtanut sinne. Hän istuutui eteisen lattialle kenkiä riisumatta ja avasi paketin.
Sisällä oli rasia, ja rasiassa jotain vaaleanpunaista silikonia, pitkänomaisen munan muotoinen esine pitkällä, kaarevalla hännällä. Sen alla oli lappu, kirjoitettu Tuomaksen kulmikkaalla käsialalla, jonka hän sanoi johtuvan kahdestatoista vuodesta potilaskirjausten parissa.
Lush 3. Ladataan magneettijohdolla. Lauantaina kello yhdeksän? Vain jos haluat. Muuten soitan joka tapauksessa. /T
Hän luki lapun kolme kertaa. Sitten hän soitti Tuomakselle.
Puhelin ehti hälyttää viisi kertaa ennen kuin Tuomas vastasi, ja hän kuulosti hengästyneeltä, kuin olisi juuri tullut ovesta sisään.
– Hei, hän sanoi. Oletko kotona?
– Istun eteisen lattialla.
– Miksi istut lattialla?
– Koska joku on lähettänyt minulle vaaleanpunaisen jutun, jolla on häntä.
Linjalla oli hiljaista. Veera kuuli Tuomaksen laskevan jotain alas, laukun ehkä, ja kuuli jääkaapin oven, jonka Tuomas avasi aina ensimmäiseksi tullessaan kotiin vuorosta, kuin ruoka olisi voinut muuttua hänen poissa ollessaan.
– Se tuli perille, hän sanoi.
– Se tuli perille.
– Ja?
Veera käänteli sitä kädessään. Se oli sileä ja vähän painavampi kuin hän oli luullut, eikä häntä taipunut miten sattuu, se oli jämäkämpi kuin miltä näytti.
– Tuomas, hän sanoi. Minä lähetin sinulle paketin maanantaina.
– Minkä paketin?
– Saat nähdä. Sen pitäisi tulla huomenna.
– Veera. Tuomaksen ääni oli madaltunut. Minkä paketin?
– Sama idea, Veera sanoi ja alkoi nauraa, ja sitten Tuomaskin nauroi, sitä käheää nauruaan, joka hänellä oli väsyneenä. Heillä oli ollut sama ajatus, samalla viikolla, neljänsadan kilometrin päässä toisistaan, sanomatta siitä sanaakaan. Se tuntui sekä hölmöltä että aivan, aivan oikealta.
He olivat tavanneet kaksi vuotta sitten asemalaiturilla. Juna oli ollut kolme tuntia myöhässä, ja Tuomas oli jakanut termoskannunsa, ja Veera oli selittänyt, miksi asemarakennus, jossa he seisoivat, oli rakennettu väärin, ja Tuomas oli kuunnellut kuin se olisi ollut kiinnostavinta, mitä hän oli koskaan kuullut. Siitä asti he olivat eläneet kumpikin omassa kaupungissaan ja junassa niiden välillä. Joka toinen viikonloppu. Joskus useammin, kun Tuomaksen vuorolista salli. Joskus harvemmin, kun Veeran kilpailuehdotukset söivät kaiken.
Ei itse kaipuu ollut vaikeaa, Veera oli ajatellut monta kertaa. Vaikeaa oli se, ettei kaipuulla ollut mitään paikkaa, minne mennä. Puhelimessa saattoi puhua. Kuvia saattoi lähettää. Mutta keho jäi jotenkin ulkopuolelle.
– Lauantaina kello yhdeksän, Veera sanoi.
– Sinun ei tarvitse päättää nyt.
– Olen jo päättänyt. Hän nosti vaaleanpunaisen esineen eteisen lamppua vasten. Mutta jos se tuntuu tyhmältä, lopetamme. Ja jos se tuntuu oudolta, puhumme siitä. Ja jos jompikumpi alkaa nauraa liikaa, niin...
– Niin me nauramme, Tuomas sanoi. Saa nauraa.
Lauantaina kymmentä vaille yhdeksän Veera istui sängyllään asunnossaan tietokone sylissään ja siirsi sitä seitsemännen kerran. Kulma oli väärä. Jos hän laittoi sen yöpöydälle, näkyi vain hänen leukansa. Jos hän laittoi sen sängylle, näkyi kattovalaisin, joka oli ruma ja jonka hän oli aikonut vaihtaa kolme vuotta. Lopulta hän asetti sen kirjapinon päälle tuolille sängyn jalkopäähän, ja siihen se sai jäädä.
Hän oli käynyt suihkussa. Hän oli ladannut lelun torstaina ja ladannut sen vielä tänään varmuuden vuoksi. Hän oli ladannut sovelluksen, Lovense Remoten, yhdistänyt lelun puhelimeensa ja lähettänyt sitten Tuomakselle kutsun, ja hän oli tuijottanut vihreää symbolia, joka näytti heidän olevan yhteydessä toisiinsa, kuin se olisi ollut rakkauskirje.
Täsmälleen kello yhdeksän puhelin soi.
Tuomas istui sängyssään. Hänen huoneensa oli Veeran huonetta pienempi, siellä oli keltavarjostiminen lamppu, joka teki kaikesta lämmintä, ja hänellä oli yllään harmaa t-paita ja hiukset kostutettuina. Hän oli ollut aamuvuorossa, seitsemästä puoli neljään, ja nukkunut tunnin sen jälkeen, sen Veera näki poskesta, johon tyyny oli jättänyt jäljen.
– Hei, hän sanoi.
– Hei.
Sitten kumpikaan ei sanonut mitään pitkään aikaan. He vain katsoivat toisiaan. Veera oli kaivannut Tuomaksen kasvoja tavalla, jota ei voinut selittää. Yksityiskohdat unohtuivat niin helposti: että hänellä oli pieni arpi toisessa kulmakarvassa, että hän nyrpisti nenäänsä hermostuessaan. Hän nyrpisti nenäänsä nyt.
– Minua jännittää ihan hirveästi, Veera sanoi.
– Luojan kiitos, Tuomas sanoi. Minuakin.
Veera nauroi, ja jokin rinnassa hellitti.
– Sinun pakettisi tuli siis?
Tuomas kurottautui kuvan ulkopuolelle ja nosti sen esiin. Se oli musta ja suunnilleen termospullon kokoinen, toisessa päässä aukko ja päällä kaksi pientä painiketta. Satisfyer Men Vibration+. Veera oli istunut pitkään näytön ääressä ennen kuin valitsi sen, hän oli lukenut neljästätoista eri ohjelmasta ja kuiskaustilasta ja sovelluksesta, ja hän oli ajatellut Tuomaksen seiniä, jotka olivat niin ohuet, että hän kuuli naapurin aivastavan.
– Siinä on kuiskaustila, Veera sanoi.
– Huomasin. Tuomas hymyili vinosti. Tulkitsen sen kommentiksi naapuristani.
– Minä tulkitsen sen huolenpidoksi.
Tuomas laski sen sivuun, käden ulottuville. Veera näki, että hän oli nostanut yöpöydälle pullon liukuvoidetta, vesipohjaista, ja häntä liikutti hölmöllä tavalla, että Tuomas oli ottanut asioista selvää.
– Haluatko aloittaa? Tuomas kysyi. Voimme myös vain jutella. Niin olemme tehneet ennenkin, ja se oli hyvä.
– Ei, Veera sanoi. Haluan aloittaa.
Hän nojautui taaksepäin tyynyjä vasten. Hänellä oli yllään toppi ja pehmeät housut, ja yhtäkkiä hän tunsi olonsa hölmöksi, hän oli ajatellut pukea päälleen jotain nätimpää mutta sitten ajatellut, että tämä oli hän, hänethän Tuomas halusi nähdä. Hän veti housut ja pikkuhousut alas peiton alla niin, ettei se näkynyt, ja otti vaaleanpunaisen lelun yöpöydältä.
– Odota, hän sanoi. Minä vain... Sulje silmäsi.
– Sulje silmäsi? Koko pointtihan on, että minä...
– Sulje silmäsi kymmeneksi sekunniksi, Tuomas.
Tuomas sulki silmänsä. Veera kaatoi lelulle vähän liukuvoidetta ja työnsi sen sisäänsä, ja se liukui sisään helpommin kuin hän oli luullut, ja häntäosa jäi ulkopuolelle jämäkkänä ja kaarevana, ja muna asettui sisällä kohtaa vasten, joka sai hänet hetkeksi aivan hiljaiseksi. Hän veti peiton taas ylös.
– Okei, hän sanoi. Voit katsoa.
Tuomas avasi silmänsä. Hän katsoi Veeraa, peittoa, Veeran kasvoja, joiden Veera tiesi punoittavan.
– Onko se sisällä?
– On se sisällä.
– Miltä se tuntuu?
– Ei miltään. Siltä kuin olisi... Veera haki sanoja. Siltä kuin olisi salaisuus.
Tuomas katsoi alas puhelimeensa. Veera näki hänen peukalonsa liikkuvan, ja sitten se tuli, kevyt surina syvällä hänen sisällään, ja hän hätkähti niin, että tietokone tuolilla keinahti ja kuva heilahti ja Tuomas näki vain katon, sen ruman kattovalaisimen, ja Veera nauroi niin, että joutui pitelemään vatsaansa.
– Veera? hän kuuli Tuomaksen äänen. Veera, minä näen vain sinun lamppusi!
– Se on ruma, Veera sanoi naurunsa lomasta. Tiedän, että se on ruma.
– Oliko se liikaa? Otin pienimmän.
– Ei se ollut liikaa. Veera suoristi tietokoneen. Se oli vain... yllättävää. Se on minussa ja sinä olet siellä. Tämä on epätodellisinta, mitä olen koskaan kokenut.
Tuomas katsoi häntä, eikä nauranut enää, mutta hymyili koko kasvoillaan.
– Sano, jos pitää lopettaa, hän sanoi.
– Sanon. Tee se uudestaan.
Tuomas teki sen uudestaan.
Tällä kertaa Veera oli valmis, tai luuli olevansa. Surina tuli matalana ja tasaisena, ja hän makasi aivan liikkumatta ja tunsi sen. Siinä oli jotain, ettei hän itse ohjannut sitä. Hän ei tiennyt, milloin se muuttuisi, hän saattoi vain katsoa Tuomaksen kasvoja ja arvata. Tuomaksella oli puhelin toisessa kädessä, ja hän katsoi Veeraa eikä näyttöä, ja Veera näki hänen peukalonsa liikkuvan lähes huomaamattomasti, ja sekuntia myöhemmin hän tunsi sen sisällään. Ylöspäin. Vähän lisää. Tuomaksen peukalo toisessa kaupungissa, Tuomaksen syke hänen kehossaan.
– Kerro, Tuomas sanoi hiljaa.
– Se on kuin... Veera sulki silmänsä. Se on kuin silloin, kun makaat takanani. Ja vain pidät kättä siinä. Etkä liikuta sitä.
Tuomas hengitti ulos. Veera kuuli sen selvästi kaiuttimesta, pitkän uloshengityksen, ja kun hän avasi silmänsä, hän näki, että Tuomaksen toinen käsi oli liukunut hänen oman peittonsa alle.
– Tuomas, Veera sanoi.
– Niin.
– Ota omasi esiin.
Tuomas katsoi häntä. Hän ei nyrpistänyt enää nenäänsä. Hän kurottautui mustaa lelua ja liukuvoidetta kohti ja sanoi vähän vinolla äänellä, että nyt oli Veeran vuoro sulkea silmänsä, ja Veera sanoi ei. Hän sanoi haluavansa nähdä. Tuomas naurahti, vähän nolona, ja työnsi sitten peiton sivuun.
Veera oli nähnyt hänet alasti satoja kertoja, mutta ei koskaan näin, näytön kautta, yksin huoneessaan keltaisen lampun alla, katse Veeraan kiinnittyneenä. Hän oli kova. Hän kaatoi liukuvoidetta lelun aukkoon ja painoi sen alas itsensä ympärille, hitaasti, ja Veera näki hänen leukansa jännittyvän.
– Paina nappia, Veera sanoi. Ylempää.
Tuomas painoi. Veera kuuli kaiuttimesta matalaa hurinaa, ja Tuomas veti henkeä hampaidensa välistä.
– Mikä ohjelma se on?
– Ykkönen, luulisin.
– Niitä on neljätoista, Veera sanoi. Haluan, että menet viitoseen.
Tuomas katsoi häntä. Sitten hän painoi, neljä kertaa, ja Veera laski hiljaa hänen kanssaan, ja viitosella ääni muuttui sykkiväksi, ja Tuomas taivutti päänsä taaksepäin seinää vasten.
– Sinä olet lukenut käyttöohjeen, hän sanoi silmät kiinni.
– Olen arkkitehti, Veera sanoi. Minä luen aina käyttöohjeen.
Tuomas nauroi, ja nauru muuttui voihkaisuksi, ja samalla hetkellä, ehkä ajattelematta, hän veti peukaloaan ylöspäin puhelimellaan, ja se, mitä Veeran sisällä tapahtui, sai hänet tarttumaan lakanaan. Häntäosa painoi Veeraa ulkopuolelta ja muna painoi sisältä, ja kun Tuomas nosti voimakkuutta, se kulki hänen lävitseen kuin sähkövirta.
– Anteeksi, Tuomas sanoi. Oliko se liian...
– Ei. Pidä se. Pidä se tuossa.
Nyt he lakkasivat puhumasta niin paljon. Oli vain äänet. Tuomaksen hengitys kaiuttimessa, hänen lelunsa heikko hurina, Veeran oma ääni, jonka hän kuuli tulevan itsestään ja jota hän ei yrittänyt pidätellä, koska täällä ei ollut ohuita seiniä, täällä oli vain Tuomas. Hän työnsi peiton kokonaan sivuun. Hän halusi Tuomaksen näkevän. Hän halusi Tuomaksen näkevän, miten hänen lanteensa liikkuivat ei mitään vasten, Tuomasta vasten, ja hän näki Tuomaksen kasvoilta, että tämä näki sen, ja se teki kaikesta kaksinkertaista.
Tuomas laski voimakkuutta. Veera vastusti, sanattomalla äänellä, ja Tuomas sanoi paksulla äänellä, että hän halusi sen kestävän, että hän halusi sen kestävän pitkään. Veera ymmärsi. Tuomas antoi sen laskea ja nousta, laskea ja nousta, ja joka kerta kun se nousi, se nousi vähän edellistä korkeammalle, ja joka kerta kun se laski, sen jälkeinen tyhjyys tuntui omalta asialtaan.
Veera laski kätensä vatsalleen ja sitten alemmas, ja hän piti kättään häntäosan päällä, painoi sitä lähemmäs, ja hän katsoi kameraan, Tuomaksen silmiin, vaikka se oli vain objektiivi, vaikka Tuomas oli neljänsadan kilometrin päässä.
– Vaihda ohjelmaa, hän sanoi hengästyneenä. Vaihda yhdeksään.
Tuomas painoi, eikä Veera enää laskenut, ja hän näki Tuomaksen vaihtavan, kuuli hurinan muuttuvan tiheämmäksi ja syvemmäksi, ja Tuomas sanoi hänen nimensä tavalla, jolla Veera ei ollut koskaan kuullut hänen sanovan sitä.
– Veera, olen lähellä.
– Ei vielä. Veera kuuli oman äänensä, tunnistamattoman. Odota minua. Ylös. Ole kiltti. Ihan loppuun asti.
Tuomas veti peukalonsa ihan loppuun asti.
Se oli kuin olisi pudonnut ylöspäin. Veera tuli selkä kaarella, toinen käsi lakanassa ja toinen suun päällä, vaikka sitä ei tarvittu, eikä se loppunut, se vain jatkui pitkänä, värisevänä aaltona, joka kulki hänen lävitseen siitä kohdasta, jossa muna oli, sormenpäihin asti, ja kaiken sen läpi hän kuuli Tuomaksen, hänen hengityksensä, joka murtui, hänen äänensä, ja kun Veera taas näki, hän näki Tuomaksen makaavan pää seinää vasten ja silmät kiinni, aivan liikkumatta.
Tuomas laski nollaan. Veera tunsi hiljaisuuden sisällään yhtä aikaa tyhjyytenä ja kaikuna.
He makasivat niin pitkän aikaa sanomatta mitään. Veera veti peiton taas päälleen, veti lelun varovasti ulos ja laski sen pyyhkeelle. Tuomas oli sammuttanut omansa ja laskenut sen yöpöydälle ja vetänyt huovan päälleen, ja hän katsoi Veeraa näytön läpi raskain silmäluomin.
– Hei, hän sanoi.
– Hei, Veera sanoi, ja sitten he nauroivat taas molemmat, mutta tämä oli toisenlaista naurua, matalaa ja väsynyttä ja täynnä jotain.
– Oliko se outoa? Tuomas kysyi.
Veera mietti. Oli tärkeää vastata rehellisesti.
– Se oli outoa viisi minuuttia, hän sanoi. Sitten se oli vain sinä.
Tuomas nyökkäsi. Veera näki, että hänen silmänsä kiilsivät, eikä sanonut siitä mitään.
– Minulla on vapaata perjantaina, Tuomas sanoi hetken päästä. Otan junan, joka lähtee varttia yli kuusi.
– Olet perillä puoli yhdeltätoista.
– Tiedän. Tuomas hymyili. Minulla on mukanani puhelin. Ja sinulla on se päälläsi illallisella kollegoidesi kanssa lauantaina.
Veera kohotti kulmiaan.
– Kuka on sanonut, että minulla on se päälläni illallisella?
– Ei kukaan, Tuomas sanoi. Se oli kysymys.
Veera katsoi häntä, keltaista lamppua, tyynyn jälkeä poskessa, joka oli nyt melkein kadonnut, kättä, joka lepäsi huovan päällä puhelimen vieressä.
– Kyllä, hän sanoi. Vastaus on kyllä.
Ennen kuin he lopettivat puhelun, he pesivät lelunsa haalealla vedellä ja saippualla, kumpikin omassa kylpyhuoneessaan, ja he pitivät puhelun auki koko ajan, puhelimet nojaamassa kumpikin omaan saippuakuppiinsa, ja juttelivat ei mistään. Tuomaksen potilaasta, joka oli laulanut aamulla kokonaisen oopperan. Uimahallista ja siitä, että katto oli yhä väärin. Siitä, että varttia yli kuuden juna oli yleensä ajallaan, useimmiten, mutta ei aina, ja että Veera ottaisi termospullon mukaan laiturille, jos se olisi myöhässä.
Kello oli melkein kaksitoista, kun he lopettivat. Veera makasi sängyssä pitkään ja katsoi kattovalaisinta. Se oli ruma. Hän ajatteli vaihtavansa sen ennen kuin Tuomas tulisi.
Novelli · Pari
Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä neljätoista vuotta, ja heidän on yhä helpompi nauraa sängyssä kuin melkein kenenkään muun tuntemansa. Tänä iltana he avaavat paketin, jonka he ostivat yhdessä kolme viikkoa sitten.
Novelli · Pari
Laura ja Ville ovat olleet yhdessä yhdeksän vuotta ja tietävät toisistaan melkein kaiken. Melkein. Illallinen vieraassa kaupungissa, pieni magneetti mekon alla ja sana, joka tarkoittaa seis.
Novelli · Soolo
Yhdeksän vuotta päättyi ilman, että kukaan teki mitään väärin. Nyt Nooralla on maalilta tuoksuva asunto, vastaan hangoitteleva viikuna ja keittiön tasolla odottava paketti, kun sade piiskaa ikkunaa.
