Novelli · Juna
Kaksi vierasta, kahden hengen makuuhytti ja kaksitoista tuntia lumisen maiseman halki. Naisella on viulu, jota ei saa panna matkatavarahyllylle, miehellä on kivi taskussa – eikä kumpikaan aio nukkua.
Hytti oli rakennettu kahdelle ihmiselle, jotka tunsivat jo toisensa. Sen Elina ymmärsi samalla sekunnilla, kun hän veti liukuoven auki ja näki miehen alavuoteella polvet melkein kiinni kääntöpöydässä ja harmaa kivi kädessään.
– Anteeksi, mies sanoi ja nousi niin äkkiä, että löi päänsä ylävuoteeseen. Au. Ei. Lipussa luki kaksi vuodepaikkaa, mutta en uskonut, että kukaan ottaisi toista.
– Minä otin, Elina sanoi. Neljä viikkoa sitten. Se oli halvin.
Mies hieroi päälakeaan ja hymyili tavalla, joka sai hänet näyttämään nuoremmalta kuin hän oli – Elinan arvion mukaan jossain kolmenkymmenenviiden paikkeilla. Sänkeä, villatakki paikatuin kyynärpäin, kädet, jotka näyttivät kantaneen tavaraa pakkasessa. Lattialla oli rinkka, jonka kylkeen oli kiinnitetty geologinvasara.
– Tuomas, hän sanoi.
– Elina. Ja tämä on Viola.
Elina nosti viulukotelon, jotta mies näki sen. Se oli musta, kestävä ja täynnä tarroja konserttitaloista, joiden laskemisen hän oli lopettanut aikoja sitten.
– Hänen nimensä on Viola, vaikka hän on viulu?
– Olin yhdeksäntoista, kun annoin hänelle nimen. Se tuntui silloin nokkelalta. Hän ei mene matkatavarahyllylle, hän ei mene lattialle, ja jos juna suistuu kiskoilta, pelastat hänet ennen minua.
– Selvä, Tuomas sanoi vakavasti. Viulu ensin.
Juna nytkähti ja lähti liikkeelle. Kaupungin valot liukuivat ohi ikkunassa, katulamput, huoltoasema, pysäköintitalo, jonka kaikissa kerroksissa paloivat valot, ja sitten valot harvenivat, kunnes jäljellä oli vain lunta ja kuusia ja yksittäisiä taloja, joiden keltainen ikkuna loisti kaukana. Lunta ei satanut, se vain makasi, sinisenä hämärässä, raskaana oksilla.
Elina asetti Violan ylävuoteen perälle omalle tyynylleen ja istuutui Tuomasta vastapäätä kokoontaitettavalle jakkaralle. Tuomas kiersi termoksen korkin auki. Tuoksui inkivääriltä ja hunajalta.
– Haluatko? Minulla on vain yksi kuppi, mutta se on puhdas.
– Minulla on suklaata. Tummaa, merisuolalla. Vaihtokauppa.
He jakoivat kupin. Elina paloitteli suklaan kääntöpöydälle, ja Tuomas katseli hänen vasenta kättään sillä aikaa.
– Sinulla on kovat sormenpäät, hän sanoi.
– Kaksikymmentäseitsemän vuotta teräskielten kanssa. Aloitin seitsemänvuotiaana. Haluatko tunnustella?
Elina ojensi kätensä pöydän yli kämmen ylöspäin, ja Tuomas otti sen kuin ottaisi vastaan jotain särkyvää. Hän veti peukalolla Elinan etusormen, keskisormen ja nimettömän päiden yli. Se oli epätavallinen tapa tulla kosketetuksi. Kukaan ei yleensä ollut kiinnostunut hänen kovettumistaan.
– Kuin kvartsia, Tuomas sanoi. Hiottua kvartsia.
– Tuo on kaunein asia, mitä kukaan on sanonut käsistäni, ja se oli vertaus kiveen.
– Se oli kohteliaisuus. Kvartsi on kallioperän yleisistä mineraaleista kovin. Se säilyy, kun kaikki muu rapautuu pois.
Hän ei päästänyt Elinan kädestä heti, eikä Elina vetänyt sitä pois.
Tuomas kertoi olevansa matkalla pohjoiseen poraamaan näytekairauksia paikkaan, jossa uusi tie vedettäisiin suoalueen halki. Että kallio heidän allaan oli lähes kaksi miljardia vuotta vanhaa. Että maa kohosi yhä jääkauden jäljiltä, muutaman millin vuodessa, kuin patja, kun joku on juuri noussut sängystä.
– Me siis matkustamme koko yön ylämäkeen, Elina sanoi.
– Vähäsen. Jos mittaa tarkkaan.
Elina kertoi olevansa menossa sijaistamaan kamariorkesterin toisissa viuluissa, että konsertti oli huomenna illalla, että harjoitus alkaisi kello yksitoista ja että hänen oikeastaan pitäisi nukkua. Tuomas kysyi, mitä he soittaisivat, ja kun Elina sanoi Schubertia, hän hyräili pari tahtia väärästä kappaleesta suurella vakaumuksella, ja Elina nauroi niin kovaa, että joku viereisessä hytissä koputti seinään.
Konduktööri kävi leimaamassa heidän lippunsa. Hän katsoi heitä, termosta ja suklaapaperia ja Elinan kättä, joka lepäsi pöydällä Tuomaksen käden vieressä, ja toivotti hyvää yötä kasvoilla, jotka eivät paljastaneet yhtään mitään.
He pesivät hampaat vuorotellen nurkan pienellä lavuaarilla. Elina vaihtoi ylleen ison toppin ja collegehousut, sillä aikaa kun Tuomas seisoi kasvot ikkunaan päin ja puhui lumen eri lajeista taukoamatta osoittaakseen, ettei katsonut. Sitten Elina kiipesi ylös Violan luo, ja Tuomas sammutti valot.
Makuuhytin pimeä ei ole koskaan täysin pimeä. Rullaverhon alla oli rako, josta lumen valo tunki sisään sinivalkoisena ja kylmänä, ja aina kun he ohittivat tasoristeyksen, katon yli pyyhkäisi punainen välähdys. Juna keinui rytmissä, jonka olisi pitänyt nukuttaa. Elina makasi selällään ja kuunteli pyöriä kiskojen saumoissa ja Tuomasta tuolla alhaalla, joka ei myöskään nukkunut. Sen kuuli hengityksestä.
– Tuomas?
– Mm.
– Nukutko?
– En. Lasken kiskojen saumoja. Olen neljässätuhannessa.
Elina makasi hetken hiljaa. Hän oli seissyt lavoilla kahdentuhannen ihmisen edessä ilman että sydän hakkasi näin.
– Haluan sanoa yhden asian, hän sanoi. Ja saat sanoa ei. Jos sanot ei, puhumme taas kivistä, ja se on ihan okei, oikeasti.
– Sano.
– Olen ajatellut kättäsi siitä asti, kun päästit irti minun kädestäni. Haluaisin suudella sinua. Ja ehkä enemmänkin. Mutta haluan, että sovimme ennen kuin aloitamme, kuinka paljon, koska muuten makaan täällä jälkeenpäin ja mietin, olitko vain kohtelias.
Alhaalla oli hiljaista. Sitten Elina kuuli hänen nousevan istumaan.
– En ole kovin kohtelias, Tuomas sanoi. Tule alas. Jos haluat.
Elina kiipesi pienet tikkaat alas paljain jaloin ja istuutui Tuomaksen vuoteen reunalle. Tuomas oli vetänyt peiton sivuun ja tehnyt tilaa. Lumen valossa Elina näki hänen kasvonsa harmaina ja sinisinä, nyt vakavina.
– No niin, hän sanoi. Kuinka paljon?
– Suudelmia. Käsiä. Kaikkea, mikä ei ole ... ihan loppuun asti. Ei tänä yönä, junassa, jonkun kanssa, jonka tapasin neljä tuntia sitten.
– Kuulostaa hyvältä. Minullakaan ei ole mitään mukana, eikä se ole asia, jossa haluan improvisoida. Ja jos haluat lopettaa, ihan milloin tahansa, sanot sen, ja sitten lopetamme.
– Sama toisinpäin.
– Entä jos naapuri koputtaa taas seinään?
– Sitten olemme kaksi vierasta, jotka keskustelevat maannoususta.
Tuomas nauroi hiljaa, ja sitten hän suuteli Elinaa, eikä se ollut lainkaan vieraan suudelma. Se oli hidas ja lämmin ja maistui heikosti inkivääriltä ja hammastahnalta. Hänen kätensä löysi Elinan niskan. Elinan käsi löysi hänen rintansa t-paidan alta, sydämenlyönnit, lämmön ihmisestä, joka oli maannut peiton alla tunnin. Elina veti jalkansa ylös ja kömpi hänen kanssaan peiton alle, ja vuode oli liian kapea kahdelle, joten heidän piti maata tiiviisti, Elinan selkä kylmää seinää vasten ja Tuomaksen polvi hänen polviensa välissä.
– Sinä olet kylmä, Tuomas kuiskasi hänen kaulaansa vasten.
– Seinä on kylmä. Minä en ole kylmä.
Tuomas suuteli häntä pitkin solisluuta, toppin reunan yli, hitaasti, ja kysyi silmillään ennen kuin veti sen ylös. Elina nyökkäsi ja nosti kätensä. Hytin ilma oli viileää ihoa vasten, ja Tuomaksen suu oli lämmin, ja vastakohta sai hänet vetämään henkeä nenän kautta. Tuomas viipyi siinä pitkään, rintojen luona, kuin hänellä olisi ollut kaikki aika maailmassa, ja olihan hänellä, juna kulkisi aamuseitsemään asti.
Kun Tuomaksen käsi liukui alas vatsan yli ja pysähtyi Elinan housujen vyötärölle, Elina laski kätensä sen päälle.
– Odota, hän sanoi.
Tuomas pysähtyi heti.
– Ei, ei sillä tavalla, Elina sanoi. Jatka vain. Halusin vain ... Minulla on toilettilaukussa yksi juttu. Jos se ei sinusta ole outoa.
– Millainen juttu?
– Se on suunnilleen yhtä iso kuin sinun kivesi.
Tuomas oli sekunnin hiljaa. Elina tunsi hänen hymyilevän olkaansa vasten.
– Nyt olen hyvin utelias toilettilaukkusi suhteen.
Elina kurottui ikkunan yläpuolella olevalle hyllylle, haparoi hammasharjan ja hiuslenkkien seasta ja löysi sen: pienen We-Vibe Tango X:n, tuskin pikkusormea pidemmän, ja sen vierestä pienen pullon liukuvoidetta. Hän painoi plusnappia. Mitään ei tapahtunut.
– Ei, hän sanoi. Ei, ei.
– Onko se kuollut?
– Se on lukossa. Matkalukko. Lukitsin sen itse aamulla, ettei se heräisi eloon laukussa keskellä vaunua. Odota.
Elina piti molempia nappeja pohjassa ja laski hiljaa kahteen, samalla keskittymisellä, jonka hän muuten säästi vaikeisiin kohtiin, ja kun hän sitten painoi plussaa, se heräsi hänen kädessään, pehmeä, sitkeä surina kämmentä vasten. Tuomas nauroi tyynyyn.
– Sinä ajattelet kaikkea, hän sanoi. Pidän siitä.
Elina laski sen hänen käteensä ja ohjasi hänen peukaloaan nappien yli pimeässä.
– Plus. Miinus. Keskimmäinen vaihtaa kuviota. Siinä ei ole näyttöä, joten pitää laskea.
– Olen geologi. Lasken kerrostumia kaiket päivät.
Tuomas piti sitä niin kuin Elina oli näyttänyt, peukalon ja etusormen välissä vino kärki ulospäin, ja punnitsi sitä kädessään. Elina antoi hänelle myös pullon. Tuomas kaatoi vähän kämmenelleen ja lämmitti sitä sormiensa välissä ennen kuin kosketti häntä, ja se pieni huomaavaisuus, että hän ajatteli sen olevan kylmää, teki Elinalle jotain, mitä tämä ei ollut odottanut.
Tuomas kosketti häntä ensin sormillaan. Kiirehtimättä, mitään itsestäänselvyytenä pitämättä. Elina veti housut itse alas ja potki ne pois peiton alla, ja Tuomaksen käsi oli liukas ja lämmin, ja Elina kuuli itsensä hengittävän pyörien tahdissa. Sitten Tuomas antoi Tango X:n ottaa sormiensa paikan, alimmalla tasolla, juuri yläpuolella, ja Elina tarrasi hänen t-paitaansa.
– Näin? Tuomas kuiskasi.
– Vähän ylempää. Ei, siitä. Siitä.
– Lisää tasoja?
– Kaksi vielä.
Tuomas laski hiljaa huulet Elinan korvaa vasten, yksi, kaksi, ja värinä syveni, muuttui joksikin, minkä Elina tunsi koko lantiossaan, reisissään, aina kovia sormenpäitä myöten. Juna kallistui mutkassa ja painoi heidät seinää vasten, ja Elina nauroi ja vaikeroi yhtä aikaa. Tuomas pysyi siinä, missä Elina halusi, herkästi kuunnellen, säätäen kulmaa pienin sormenliikkein kuin soittaisi soitinta, jonka oli juuri oppinut mutta jo ymmärtänyt.
Se vei aikaa. Elina antoi sen viedä aikaa. Hän suuteli Tuomasta, kadotti suudelman, löysi sen taas. Hän otti Tuomaksen toisen käden ja laski sen rinnalleen, ja Tuomas ymmärsi. Lämpö kasvoi hitaasti, kuin crescendo, joka on kirjoitettu monen tahdin mittaiseksi, ja kun Elina oli lähellä, hän kuiskasi:
– Pidä plussaa pohjassa.
Tuomas teki niin, ja laite nousi suoraan korkeimmalle, ja Elina painoi kasvonsa hänen olkaansa vasten ollakseen äänettä ja tuli, pitkään, aaltoina, jotka eivät tahtoneet loppua, Tuomaksen käsivarsi tiukasti ympärillään ja junan rytmi allaan. Tuomas sammutti sen samalla sekunnilla, kun Elina nytkähti ja vetäytyi pois, kuin olisi lukenut sen hänestä ennen kuin Elina itse tiesi.
He makasivat liikkumatta. Elinan sydän hakkasi kurkussa. Ulkona ohitettiin tasoristeys, ja punainen välähdys pyyhkäisi katon yli, kerran, kahdesti, kolmesti.
– Sano jotain, Tuomas sanoi lopulta.
– Sinä laskit oikein.
Tuomas nauroi, hiljaa ja iloisesti, ja Elina tunsi kankaan läpi, kuinka kova hän oli hänen lonkkaansa vasten. Elina laski kätensä siihen, kevyesti, ja kysyi:
– Sinun vuorosi? Jos haluat.
– Haluan. Tosi mielelläni.
Elina auttoi hänet eroon bokseristaan peiton alla, mikä oli niin kapealla vuoteella kokonainen projekti ja vaati kyynärpään hänen kylkiluihinsa ja anteeksipyynnön ja lisää naurua. Sitten Elina otti hänet käteensä, liukuvoidetta kämmenellä, hitaasti, ja Tuomas hengitti ulos kuin olisi pidättänyt henkeään illallisesta asti. Elina antoi pienen vibraattorin hurista alimmalla tasolla alapintaa vasten, siinä missä hän oli herkimmillään, ja Tuomaksen käsi tarttui Elinan ranteeseen, ei pysäyttääkseen häntä vaan pitääkseen kiinni jostakin.
– Okei? Elina kysyi.
– Enemmän kuin okei. Jatka juuri noin.
Juna hidasti. Jarrut kirskuivat, ja yhtäkkiä he seisoivat laiturin vieressä, ja lyhdyn keltainen valo lankesi sisään rullaverhon alaraosta. Joku kulki ohi ulkona matkalaukku pomppien lumen yli. Ääniä. Ovi, joka paiskattiin kiinni. He makasivat liikkumatta, Elina käsi Tuomaksen ympärillä ja Tuomas kasvot hänen hiuksissaan, ja tirskuivat niin, että vuode tärisi.
– Maannousu, Elina kuiskasi. Me keskustelemme maannoususta.
Kun juna lähti taas liikkeelle, Elina otti rytmin takaisin, ja hän tunsi Tuomaksen jännittyvän kätensä alla, lantion kohoavan häntä kohti, kuuli hänen sanovan Elinan nimen äänellä, joka oli aivan paljas. Elina jatkoi, kunnes hän oli valmis, ja vielä hetken, pehmeämmin, kunnes Tuomas itse laski kätensä hänen kätensä päälle ja sanoi seis hymyllä, jonka Elina kuuli.
Jälkeenpäin Elina sammutti pienen vibraattorin ja laski sen Tuomaksen taiteltuun kaulahuiviin hyllylle eikä kääntöpöydälle, ettei se kolisisi laminaattia vasten, jos se sattuisi käynnistymään. Tuomas pyyhki heidät molemmat lavuaarin pyyhkeellä. Sitten he jäivät makaamaan kapeaan vuoteeseen, iho ihoa vasten, ja Tuomas veti peiton Elinan olalle.
– Viola saa nukkua yksin tänä yönä, hän sanoi.
– Hän pärjää. Hän on kokenut pahempaakin.
Elina heräsi siihen, että valo oli vaihtanut väriä. Tuomas oli vetänyt rullaverhoa ylös kymmenisen senttiä, ja ulkona oli jäätynyt järvi, valkoinen ja tasainen, ja sen takana harju, jolla aurinko oli juuri murtautumassa kuusten läpi. Taivas oli vaaleanpunainen ja kultainen. Elina makasi poski Tuomaksen rintaa vasten ja tunsi hänen hengittävän.
– Olemme melkein perillä, Tuomas sanoi. Neljäkymmentä minuuttia.
– Montako milliä olemme nousseet ylämäkeen?
– Ei yhtään, jonka voisi mitata. Mutta siltä se tuntuu.
Elina kiipesi pois vuoteesta, veti toppin päänsä yli ja huuhteli Tango X:n lavuaarin hanan alla Tuomaksen toilettilaukusta lainatulla saippualla, kuivasi sen huolellisesti puhtaalla pyyhkeellä ja piti sitten molempia nappeja pohjassa, kunnes se sykähti kahdesti hänen kädessään. Tuomas katseli häntä vuoteelta tukka pystyssä.
– Lukitset sen taas.
– Koskaan ei tiedä, kenen kanssa jakaa hytin.
Elina pani sen toilettilaukkuun pienen pullon kanssa, ja kun hän kääntyi, Tuomas ojensi hänelle jotain kädessään. Kiven. Harmaan ja valkoisen ja raidallisen, kananmunan kokoisen, kuluneen jostakin, mikä oli tapahtunut liian kauan sitten kenenkään muistettavaksi.
– Gneissiä, Tuomas sanoi. Se oli täällä ennen kuin täällä oli mitään. Ajattelin, että se voisi olla viulukotelossa. Jos Viola ei pane pahakseen.
Elina punnitsi sitä kädessään. Se oli lämmin, koska Tuomas oli pidellyt sitä jonkin aikaa.
Elina avasi laukkunsa ja otti esiin illan konsertin käsiohjelman ja lipun, jonka orkesteri oli antanut hänelle ystävää varten, vaikka hänellä ei ollut ketään kutsuttavaksi. Toinen rivi, vasemman laidan uloin paikka. Hän kirjoitti numeronsa kääntöpuolelle ja laski lipun Tuomaksen käteen, siihen, missä kivi oli juuri ollut.
– Sieltä näkee vasemman käden, hän sanoi. Sormenpäät.
– Kvartsin.
– Kvartsin.
Juna jarrutti laiturille, joka oli täynnä lunta ja ihmisiä paksuissa takeissa. Elina nosti Violan alas ylävuoteelta, ja kun hän astui käytävään, hän kääntyi ovella. Tuomas istui yhä vuoteella lippu kädessään ja katsoi häntä kuin laskisi jo tunteja.
Novelli · Pari
Hanna ja Mikko ovat olleet yhdessä neljätoista vuotta, ja heidän on yhä helpompi nauraa sängyssä kuin melkein kenenkään muun tuntemansa. Tänä iltana he avaavat paketin, jonka he ostivat yhdessä kolme viikkoa sitten.
Novelli · Pari
Laura ja Ville ovat olleet yhdessä yhdeksän vuotta ja tietävät toisistaan melkein kaiken. Melkein. Illallinen vieraassa kaupungissa, pieni magneetti mekon alla ja sana, joka tarkoittaa seis.
Novelli · Soolo
Yhdeksän vuotta päättyi ilman, että kukaan teki mitään väärin. Nyt Nooralla on maalilta tuoksuva asunto, vastaan hangoitteleva viikuna ja keittiön tasolla odottava paketti, kun sade piiskaa ikkunaa.
